Olen aina pitänyt paikkojen järjestämisestä. Asiaan kuuluu, että ajan mittaan kohteessa saadaan aikaan epäjärjestys ja sitten kohde järjestetään. Juuri tuo vaihe, kun järjestäminen alkaa, on minusta tavattoman inspiroiva. Siihen sisältyy ensinnäkin valtava energialataus, toiseksi mielihyvä siitä, että pian on kaikki taas järjestyksessä ja kolmanneksi uteliaisuus. Uteliaisuus kohdistuu omiin ajatuksiin. Muistuuko ehkä jotain mieleen, millaisia tunteita esineiden kanssa puuhaaminen saa aikaan? Tarkoitukseni ei ollut tänään järjestellä mitään, mutta sattumalta jouduin niin tekemään.
Otin kynän penaalista ja kauppalistan kirjoitettuani laitoin sen takaisin, mutta en saanutkaan enää penaalin vetoketjua kiinni. Lykkäsin kauppaan lähtöä ja kumosin penaalin sisällön lattialle. Käsilaukullehan tämä on tehtävä vähän väliä, jos aikoo säilyttää hermonsa julkisilla paikoilla. Penaalia en ole kumonnut kai kertaakaan sen jälkeen, kun otin sen käyttöön.
Itse penaali on jo parhaat päivänsä nähnyt. Toinen lapsista osti sen itselleen 1990-luvun alussa, kun teimme kesälomalla matkan Tanskaan. Se on siis noin neljännesvuosisadan ikäinen, Legolandin logolla varustettu, hyvin kulunut kynäkotelo. Omin penaalin itselleni, kun se lojui hylättynä jonkin tavarakasan päällä varastohuoneessa. Tuntui kivalta ottaa se käyttöön ja ajatella, että se on kulkenut koulutietään oman rakkaan lapsen repussa monta vuotta.
Penaalia katsoessa ja kyniä sieltä kaivellessa lämpimät ajatukset, ilo ja kiitollisuus valtaavat mielen. Joskus myös raskas huoli, jopa syvä suru. Niin kovasti kuin äitinä toivoisikin, että lapset saisivat kulkea kevyesti elämänsä tietä, ilman huolia ja murheita, ei se toive taida toteutua kenenkään kohdalla. Kun he olivat pieniä, saatoit asettua suojamuuriksi heidän ja elämän kovuuden väliin. Nyt voit vain laittaa kädet ristiin ja taustalta tukea ja luottaa, että he kyllä osaavat, jaksavat ja kestävät.
Lattialla lojuvaa kynä- ja tilpehöörikasaa sormeillessani huomaan, että olen ottanut käyttöön muutakin toisen omaa, jopa työnantajan omaisuutta. Ainakin puoli tusinaa kynää on kulkeutunut koululta kotiin ja muuttunut omaisuudekseni. Jos koulun nykyinen rehtori lukee tämän, hän ottanee huomioon, että olen kyllä kuljetellut täältä kotoakin yhtä ja toista koululle. Parempi, kun en rupea kovin tarkkaan tätä asiaa ajattelemaan, saattaa muuten tulla mieleen lähettää kunnalle lasku.
Useita kuivuneita kuulakyniä menee roskiin. Joitakin niistä heitän pois mahdollisimman nopeasti, toisia katson haikeana. Kyniähän saa lahjaksi melkein mistä vain, hotelleista, myyntiedustajilta, koulutustapahtumista. Piirtoheitintussikin näyttää olevan vielä olemassa, roskiin menee sekin. Kun aloitin urani opettajana 1970-luvun lopulla, piirtoheitin edusti modernia teknologiaa, samoin diaprojektori. Parin vuosikymmenen kuluttua kännykkä ja tabletti aiheuttavat jossakin opettajassa vastaavia nostalgisia tuntemuksia.
Penaalista löytyvät myös pienet, taitettavat Fiskarsin sakset, joita olen reissuun lähtiessä muutaman kerran turhaan haeskellut. Sain ne muutama vuosi sitten rehtorikollegalta Fiskarsissa pidetyn kesäseminaarin päätteeksi. Mieleen tulvahtavat useat muutkin koulutuspäivät ja erityisesti työkaverit. Monet tuntemistani eläkeläisistä ovat sanoneet, että työstä ei ollut vaikeaa irrottautua, mutta työkavereista luopuminen otti koville. Saattavat olla oikeassa. Työ, varsinkin siihen liittyvät yhteiset ilot ja huolet, liittää ihmiset lujin sitein yhteen.
Lopuksi teroitan kaikki penaalin lyijykynät. Niitä on niin paljon, että hyvässä lykyssä ne riittävät elämäni loppuun asti, ja paremmassa lykyssä saan ehkä teroittaa muutaman niistä vielä kerran pari. Vetoketju menee nyt helposti kiinni. Sinne suljen sekä sen, minkä kerroin että sen, minkä jätin kertomatta. Jotain pitää jättää seuraavaakin kertaa varten.