Muistelimme hyvän ystäväni kanssa nuoruuttamme. Meillä oli paljon yhteistä, muun muassa samanlainen huumori, joka sisälsi myös leikinlaskua toinen toisistamme. Ystäväni totesi, että emme kuitenkaan koskaan laskeneet leikkiä asioista, jotka tiesimme toiselle kipeiksi ja aroiksi. Hän täsmensi, että minä en koskaan laskenut leikkiä hänen lihavuudessaan. Lihavuudestaan? Olin vilpittömän hämmästynyt. En koskaan ole pitänyt tuota ystävääni lihavana. Ajatteleeko hän itse todellakin olevansa lihava?
Miehille ei tunnu olevan kovinkaan vaikeaa esitellä terasseilla istumisten tuloksia tyköistuvissa teepaidoissa ja farkuissa. Kaljamahat osataan kantaa kunnialla. Meidän naisten keskuudessa ulkonäköpaineet tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Myös näkemys omasta kehosta, kehonkuva vääntyy herkästi kielteiseksi.
Kun tässä nyt keskityn ajattelemaan, ei mieleeni tule yhtäkään naispuolista ystävääni, joka olisi joskus sanonut olevansa tyytyväinen omaan ulkonäköönsä. Jokaisella on jotain valittamista omasta peilikuvastaan.
Itsekin olen katsellut naamaani ja kroppaani aina kriittisellä silmällä murrosiästä alkaen. Ikinä en ole itselleni kelvannut sellaisena kuin olen. Häpeä, milloin vatsamakkaroista, milloin vinoista hampaista, milloin takapuolen muodosta, milloin kasvojen juonteista, on ollut ainainen seuralainen.
Kun katselen vanhoja valokuvia, en voi olla ihmettelemättä omia kuvan ottamisen aikaisia ajatuksiani. Miksi ihmeessä joskus häpesin itseäni niin paljon, että oli jopa vaikeaa lähteä johonkin ihmisten ilmoille? Ei olisi ollut pienintäkään syytä hävetä ja arkailla. Eiväthän ihmiset yleensä edes katso toisia, vaan jännittävät itseään ja omaa edustavuuttaan.
Tosiasiassa en tunne ketään sellaista ihmistä, jonka ulkonäkö olisi mielestäni epämiellyttävä, jos ajattelen asiaa pelkän estetiikan kannalta. Olen esimerkiksi kasvanut lapsuuteni enimmäkseen ylipainoisten ihmisten keskellä, eikä se milloinkaan haitannut. Oma tyttärenikin sanoi ennen lastenlasten syntymää, että hän ei sitten hanki lapsia, jos niille ei saa pulleaa mummoa. Mummolle on vain eduksi olla pyöreä ja pehmeä.
Hampaaton, harvahiuksinen vauva kikattaa ihastuneena omalle kuvalleen aina sen nähdessään. Sitä samaa iloa pitää nyt lopultakin päättäväisesti lähteä kalastamaan. Pitää alkaa harjoittelu, hymyillä peilikuvalleen aamulla juuri herättyä ennen ensimmäistäkään siistiytymistoimenpidettä, pitää ihastella ryppyistä kämmenselkien ihoa, jossa verisuonet näkyvät niin kauniisti, taputella pehmeää vatsanseutua, johon lastenlasten on mukava nojata, hivellä ohutihoista poskea, sormenpäihin niin miellyttävää.
Pitää tehdä päätös, että oman ulkonäön jatkuva tarkkailu ja moittiminen loppuu nyt. Ja jos se ei lopu, mikä on todennäköistä, pitää kamppailla tosissaan negatiivisten ajatusten nujertamiseksi.
Heitän tässä saman haasteen jokaiselle lukijalle. Eiköhän lopeteta turhasta nurkuminen ja aleta keskittyä tuottavampiin ja sekä itsemme että ympäristömme kannalta tärkeämpiin asioihin kuin omaan ulkonäköömme. Jos meistä ei tule Kardashianeja, voimme tavoitella vaikka äiti Teresan tasoa: ei ehkä kaunis, mutta kuitenkin… niin kaunis, monin verroin kauniimpi kuin Kris Jenner, ainakin minusta.