Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, näin väitetään, ja epäilemättä osuvasti. Jos haluan tietää, millainen on punakylkirastas, keto-orvokki tai funkistuoli, etsin kuvan.
Kuva kertoo vuosien takaisesta tapahtumasta hetkessä asioita, joiden sanoittamiseen menisi useampi tovi kallista aikaa. Kuva voi nostaa pintaan tunteita, joiden olemassaolokin on päässyt unohtumaan. Kuva hoitaa, kuva murskaa, kuva hellii, raapii ja runnoo, hivelee itsetuntoa ja nostaa leuan pystyyn tai painaa katseen alas. Joskus se jopa soi tai tuoksuu. Siksi tällaiseen blogiinkin olisi hyvä liittää mukaan yksi tai useampi kuva herättämään mielenkiintoa ja täydentämään tekstiä.
Näiden tekstien idea on kuitenkin ihan yksinkertaisesti sanoissa. Päivän kuva piirretään sanoilla. Luotan sanojen mahtiin ja jään seuraamaan onko niillä enää mahtia kenenkään muun kohdalla tämän päivän maailmassa. En näin ollen hae suurta määrää seuraajia blogilleni, vaan kalastelen kaltaisiani sanojen rakastajia, niitä, jotka antavat sanojen tulla ja maalata kuvat mieleensä. Päivän kuva on siis jokaisella erilainen.
Isälläni oli tapana lukea minulle ja isoveljelleni iltaisin ääneen kirjaa, joka hänellä itsellään sattui kulloinkin olemaan meneillään. Siinä pehmeän peiton alla, touhukkaan päivän väsyttämänä, isän lämmintä kylkeä vasten, sain tehdä uskomattoman jännittäviä seikkailuretkiä tuntemattomiin paikkoihin ja tilanteisiin. Kuvat suorastaan vilisivät pienessä päässäni. Kirjoissa saattoi olla kuvia, mutta muistan niistä vain yhden: John Bunyanin Kristityn vaelluksessa oli kansikuva, jossa vaeltaja nousee reppu selässään jyrkkää vuorenrinnettä toisen jäädessä nukkumaan alas laaksoon. Paikkani oli isän vasemmalla puolella ja luultavasti tuijottelin tuota kuvaa isän lukiessa. Jos muita kuvia oli, ne ovat häipyneet mielestäni. Sen sijaan lumous, jonka sanat loivat noissa iltahetkissä, tulee varmasti säilymään mielessäni hautaan saakka. Yhä vielä kipaisen vaivatta Elämän kevään maissipellolla peuran perässä.
Tervetuloa Päivän kuvan pariin.