Syyskuun ensimmäinen päivä oli juuri sellainen kuin syyskuun alun minun ajatuksissani pitääkin olla. Sää oli viileän ja lämpimän välimailla. Jossakin vaiheessa sadepilvi heitti pari pisaraa, välillä aurinko pilkisti pilvien välistä. Enimmäkseen oli pilvipoutaa. Tuuli kävi puuskaisena ja kieputteli ensimmäisiä syksyn lehtiä puista. Siinä ne alas leijuessaan vilkuttelivat jäähyväisiä kesälle.
Putoavien lehtien leikki saa mieleni keveäksi. Niin tekevät myös muuttolintujen parvet, pimenevät illat, juuri maasta otettujen juuresten ja suoraan puusta poimittujen omenien maku. Ne tuovat ilon, koska ne kertovat lempivuodenaikani saapuneen. Pidän vaihtelusta pohjoisen vuoden kulussa, mutta lapsesta asti olen aina viihtynyt parhaiten juuri syksyn säissä, näkymissä ja tunnelmissa.
Jos helmikuussa on lunta ja pakkasta, se on ihana aika vuodesta. Pääsee hiihtämään ja luistelemaan. Luminen maisema on puhdas ja niin suomalainen. Ihana on myös kevät, kun silmut paisuvat, muuttolinnut alkavat palata ja päivät pitenevät. Sitten tulee kesä, monien toiveiden täyttymys, valoisa ja vapaan menemisen aika.
Paras on kuitenkin syksy. Kesän valo, lämpö ja vapaus ovat koonneet mieleen ja kehoon valtavan määrän energiaa, joka sitten syksyllä alkaa purkautua. Tekee mieli vaeltamaan raikkaisiin tuuliin, katselemaan sänkipeltojen himmeästi hohtavaa kultaa ja metsänreunan päivittäin muuttuvaa väripalettia. Metsässä ja soilla on viihdyttävää tarpoa, kun mättäät punertuvat puolukoista ja karpalosuo tuoksuu niin kuin vain suo voi tuoksua.
Mikä tahansa luova työ tuntuu kesän jälkeen sujuvan kuin leikki. Päässä pyörivät mitä villeimmät ideat, ja mielen unelmatehtaan liukuhihnalla on tungosta. Jos olen joskus elämässäni innostunut käsitöistä, se on aina tapahtunut syksyllä. Puutarhassa lapio heiluu ja kasvit vaihtavat paikka, sipulit piiloutuvat mullan alle ja lehtikompostit täyttyvät.
Kun syksy etenee, tulevat sateiset ja harmaat päivät, silloin voi vetäytyä sisälle, pukeutua villasukkiin ja verkkareihin, ruveta polttelemaan kynttilöitä ja ripustelemaan valosarjoja tunnelmaa luomaan. Höyryävä teekuppi, mukaansa tempaava kirja ja sopivaa musiikkia taustalle, ei silloin tule ikävä kevättä eikä kesää.
Marraskuun puolivälin tienoilla alkaa jo joulu tulla mieleen, ja tällaista jouluihmistä ei yhtään haittaa, että kaupoissa aletaan soittaa joululauluja ja ripustella joulukoristeita ikkunoihin. Jos ankeus marraskuun lopulla hetkeksi hiipii mieleen, poistuu se ensimmäisen adventtikynttilän sytyttämisen myötä.
Aika adventista jouluun kiitää piparintuoksussa kuin jouluenkelin siivellä, kevyesti ja innostuneesti. Joulun jälkeen onkin sitten syksy lopullisesti ohi, ja ohi on myös innostuksen ja energisyyden aika.
Minun vuoteni raskain vaihe osuu tammikuulle ja jatkuu senkin jälkeen, jos kunnollista lumitalvea ei tule. Joulun jälkeen vajoan alakulon, saamattomuuden ja lievän ärtymyksen tilaan. Ajelehdin päivästä toiseen rutiinien ja vanhan tottumuksen voimasta. Vetäydyn niin vähäiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin mahdollista. Teen vain välttämättömät työt ja tuijottelen television ruutua. Seuraavana päivänä en muista mitä olen sieltä muka katsonut.
Luulen, että tuo joulun jälkeinen lepovaihe on välttämätön. En ole edes sen aikana todellisuudessa kovin huolissani. Olen vain väsynyt ja yritän elää sen mukaan, siis vetäytyä lepäilemään. Mutta sinne on vielä pitkä aika.
Alkusyksyn raikkaus ja kuulaus ovat juuri nyt käsillä. Sitten seuraavat sumuiset, pehmeän pimeyden viikot ja joulun odotus. Olen siis ilon kynnyksellä, valmiina astumaan sinne sisään. Tervetuloa syksy!