Kun elämässä on tullut eteen muutos, siihen on liittynyt aina myös ahdistusta ja pelkoa. Muutos on kriisin paikka. Joko niin, että ensin on alkanut ahdistaa, ja siitä on voinut päätellä muutoksen tarpeen, tai niin, että eteen on tullut muutos, ja ajatus siitä on ajanut mielen myllerrykseen ja kriisiin.
Ensimmäinen ahdistus vyöryi ylitse ja sekoitti elämän murrosiässä. Kaikki tuntui kääntyvän päälaelleen, turvallinen koti näytti vankilalta, rakkaat isä ja äiti vanginvartijoilta, oman kehon muutokset kummastuttivat, suusta tunki ulos outoa kieltä. Oli niin pieni ja niin suuri olo samaan aikaan. Lapsuudesta luopuminen tuotti lopulta aikuisen, josta tuli työstään innostunut opettaja.
Äidiksi tuleminen on murrosiän tapaan luonnollisista luonnollisin asia, mutta kyllä sekin elämän kriisiytti. Äitiyteen liittyvä ahdistus menee syvemmälle kuin mikään muu, mutta niin menee myös äitiyden ilo. Äidin ahdistukseen suostuminen toi lahjana onnen.
Keski-iän kriisi iski vähän alle nelikymppisenä. Alkoi vain ahdistaa. Tuli tunne, että jonkinlainen muutos on välttämätön. Että näin tämä ei voi jatkua. Siitä alkoi luopuminen lekottelusta ja vapaa-ajan käyttäminen opiskeluun. Opintojen edistyessä ahdistus muuttui ajan myötä valtavaksi innostukseksi, uuden löytämiseksi ja maailman avartumiseksi.
Sitten lapset muuttivat pois ja koti hiljeni. Ensimmäinen joulu kahdestaan oli karu ja onneton, vaikka kovasti yritimme nostaa tunnelmaa. Pikkuhiljaa siihenkin asiaintilaan alkoi tottua, ja kriisi hellitti. Itse asiassa kahdestaan oleminen alkoi tuntua tosi mukavalta eikä paluuta entiseen edes halunnut.
Myönnettävä on, että myös isoäidiksi tuleminen oli kriisin paikka. Mieleen tulivat kysymykset mummouden ja naiseuden yhdistämisestä, jonkin taakse jättämisestä, vaikka ei oikein tiennyt minkä. Peilistä alkoi tyttären perheuutisen jälkeen katsoa ihan siinä yhdessä päivässä mummon kurttuinen naama. Turha kertoa, että tämä ahdistus muuttui lapsenlapsen syntymän lähestyessä vähitellen täydelliseksi vastakohdakseen.
Työurakin on edennyt kriisistä uusien löytöjen ja kasvaneen itseluottamuksen jälkeen taas ahdistukseen ja kriisiin, uudestaan ja uudestaan.
Ja sitten tuli se ahdistus, kun piti alkaa luopua työstä ja urasta. Jokainen ahdistus on lähtenyt muutokseen ja luopumiseen suostumisen myötä ja lähtiessään jättänyt jonkin itseään suuremman lahjan. Nyt heräsi pelko, että entä jos tämä kriisi ei hellitäkään, vaan jää päälle. Jos työn ja aseman jättäminen jättävät tyhjän päälle, elämään ilman arvoa ja merkitystä.
Vähitellen alan uskoa luopumisen onneen tässäkin elämäntilanteessa, siihen, mitä olen jo niin monesti saanut kokea ja mitä viisaat maailman sivu ovat saarnanneet. Ei alkanut alamäki ja kiitäminen kohti loppua, vaan uudet mahdollisuudet ja haasteet tämäkin kriisi toi tullessaan.
Murrosiän kriisin keskellä mielessä oli niin monesti ajatus, että kun saisi tehdä sitä mitä itse haluaa. Nyt siihen on vapaus. Mutta eipä olisi kolmetoistavuotiaana uskonut, että ”se mitä itse haluaa” on kuusikymppisen elämässä esimerkiksi marjametsässä tarpomista, kukkasipuleiden istuttamista tai ihan vain kaappien siivoamista ilman kiirettä.