Aloittelen eläkeläiselämää 40 luokanopettaja- ja rehtorivuoden jälkeen. Seuraan edelleen mielenkiinnolla ajan pedagogisia ja kasvatusfilosofisia virtauksia. Mielenkiintooni on taustani lisäksi hyvin henkilökohtainen syy, tai oikeastaan seitsemän syytä, joista neljä juuri nyt pinnalla. Seitsemästä lapsenlapsestani yksi aloittaa neljännen luokan, yksi on tokaluokkalainen ja kahden koulu-ura alkaa eskarista näinä päivinä.
Isoäitinä kasvamista ja oppimista tarkastelee, jos mahdollista, vieläkin tunnepitoisemmasta näkökulmasta kuin aikanaan omien lasten äitinä. Rehtoriaikoinani jouduin muutaman kerran olemaan huoltajan kiivaan aggression kohteena. Mikä saisi minut nyt pöydän toiselle puolelle lataamaan totuuksiani lastenlasteni koulujen rehtoreille?
Luultavasti sietäisin valittamatta kaiken muun, paitsi sen, että lapsenlapseni koulussa suhtauduttaisiin välinpitämättömästi kiusaamiseen. Tiedän kokemuksesta, että kiusaamista ei koskaan saada täysin kitketyksi. Jos koulussa kuitenkin vallitsee kulttuuri, jossa lapsen fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus ovat aidosti arvossa, asioihin puututaan ja kiusaaminen ilmiönä pysyy kurissa.
En siis voisi sietää sitä, että lapsenlapseni joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Yhtä lailla olisi sietämätöntä, jos hän itse alkaisi kiusata ja asiaa katsottaisiin sormien läpi. Toistuvat käyttäytymismuodot muokkaavat lapsen luonnetta, ja taipumus härnätä ja kiusata kavereita voi jäädä pysyväksi toimintatavaksi, jos siihen ei johdonmukaisesti puututa.
En muutenkaan toivo lapsenlapsilleni erivapauksia. Isoäidit joustavat säännöissä, mutta mummokulttuuri ei sovi kouluun. Ryhmän säännöt koskevat kaikkia, jos ei ole erityistä syytä poikkeuksiin. Siihen on tärkeätä jokaisen lapsen tottua. Puuttumisesta saattaa olla seurauksena, että lapsi kokee itsensä loukatuksi. Lasta ei saa loukata kiusaamalla, mutta jos hän loukkaantuu asiallisesta ojentamisesta, se merkitsee kasvamisen paikkaa hänelle.
Erivapaudet ovat vahingollisia, mutta jokainen lapsi on erityinen. Toivon lastenlasteni koulupolulle ihmisiä, jotka malttavat katsoa ja nähdä heidät sellaisina kuin he ovat. Jokaisella heistä on kykyjä ja mahdollisuuksia, joiden toteutumiseen opettaja voi vaikuttaa jopa ratkaisevasti. He tarvitsevat rohkaisua ja kannustamista lahjojensa kehittämiseen. Jokaisella heistä on myös kasvamisen haasteita, joiden kanssa toivon opettajien jaksavan tehdä työtä. Luonteen kehittyminen on yhtä tärkeää kuin tietojen ja taitojen karttuminen.
Tieto ei ole erityisen arvostettua tällä hetkellä edes koulua koskevassa keskustelussa. Toivon kuitenkin, että lapsenlapseni saavat perinteisessä mielessä hyvän yleissivistyksen. Lapset ovat alakoulussa varsinkin iässä, jolloin asioiden mieleen painaminen on helppoa. Parempi tietää liikaa, kuin olla tietämätön ja sen takia harhaan johdettavissa. Jos valmiita tietorakenteita ei haluta opettaa, toivon, että lapsenlapseni oppisivat ainakin lukemaan sujuvasti ja ymmärtämään sen mitä lukevat. Lukutaito on paras väline tietämättömyyden torjunnassa.
En ole kovinkaan huolissani digitalisaatiosta, opetusmenetelmistä, tuntijaosta, luokkien kalustamisesta, opettajan roolista, arvioinnista, oppikirjojen asemasta tai muusta sellaisesta. Tänä päivänä niistä ajatellaan yhdellä ja huomenna toisella tavalla. Lapset sopeutuvat moneen ja voivat oppia kaiken tarpeellisen monella tavalla. Yksi asia kuitenkin pysyy, ja se on lapsen oman työn ratkaiseva merkitys. Mitä ja miten tahansa lapsenlapsiani opetetaankin, toivon, että heissä kasvaa vahva luottamus omiin mahdollisuuksiinsa luoda tulevaisuutensa omilla teoillaan.
Toivon lastenlasteni opettajille opettamisen ja kasvattamisen rohkeutta, kykyä nähdä jokainen lapsi mahdollisuuksineen ja haasteineen sekä taitoa ohjata lapset ponnistelemaan ja näkemään vaivaa. Toivon myös iloa työstä, jota tärkeämpää on vaikea löytää.