Monet tutut ovat palanneet töiden pariin tänään. Koulut alkavat useimmilla paikkakunnilla ensi viikon aikana. Koko yhteiskunnan työtä tekevä joukko kotiutuu elokuun loppuun mennessä reissuiltaan, ja normaali elämänmeno julkisilla ja yksityisillä työpaikoilla jatkuu taas lomakauden jälkeen.
Oma elokuuni on tänä vuonna erilainen. Huomisesta alkaen olen eläkeläinen enkä aloita töitä rehtorina tai luokanopettajana. Aika monta kertaa olen jo kuullut kysymyksen ”Miltä nyt tuntuu, kun olet eläkkeellä?”. Tähän asti olen voinut vastata, että en tiedä vielä, olen lomalla, sitten elokuussa voit kysyä uudestaan.
Yhden muuttuneen asian olen jo kuluneen loman aikana huomannut. Minulla ei ole ollut tänä kesänä aiemmilta lomilta tuttua vimmaa kiirehtiä kotitöitä, jotta pääsen viettämään lomaa, siis olemaan vapaa menemään mihin tahansa ja tekemään mitä tahansa. Tiedän, että vapaus jatkuu kesän jälkeen, ja sen takia olen puuhaillut asioita kaikessa rauhassa. Osa tehtävistä, joita olen yleensä tehnyt heti loman alettua, on vieläkin tekemättä, koska ”sitten eläkkeellä ehtii”. Saa nähdä tulevatko tehtyä ennen ensi kesää.
Nyt, kun koulut pian alkavat, alan tajuta jotain siitä ”miltä nyt tuntuu”. Tuntuu haikealta. Olen kuulunut siihen joukkoon opettajia, joille loman viettäminen loppuun asti ei ole onnistunut. Heinäkuun lopulta asti ajatukset pyörivät työasioissa, ja joskus olin ihan nolouteen asti innostunut edessä olevasta lukuvuodesta. Luokanopettajana pohdin opettamiseen liittyviä asioita ja rehtorina johtamista ja siihen liittyneitä erityisiä haasteita.
Rehellisesti voin sanoa, että en aloittanut yhtään 40 työvuodestani olematta äärettömän innostunut. Samalla on rehellisesti myönnettävä, että ensimmäisestä alusta viimeiseen alkuun asti myös jännitin tulevaa.
Nukuin huonosti viimeiset yöt ennen koulun alkua, ja ajatus kieppui innostuksesta ahdistaviin kysymyksiin ja kysymyksistä taas innostukseen. Kivaa, että on kutoset, niiden kanssa voi jo jutella vaikka mistä ja lähteä pitkille retkille metsään. Osaanko kaikkea tarpeeksi hyvin, nolaanko itseni ja kuinka monta kertaa? Miten mukavaa tavata taas työkaverit. Jaksanko kevääseen asti kunnolla? Ihanaa aloittaa yleisurheilujaksolla! Onkohan murkku iskenyt kovin moneen kesän aikana? Ja niin edelleen.
Opettaminen on innostavaa työtä, ja tuota innostumista ajattelen haikeana. Niin mielelläni kuin kykinkin puutarhassa, kerään marjoja ja vaellan luonnossa tai kirjoitan näitä juttuja, en koskaan näissä puuhissa saavuta sitä äärimmäisen virittynyttä mielentilaa, jonka lapsiryhmä sai aikaan. Kiitos kahden lapseni ja heidän puolisoidensa, minulla on onneksi ihan yksityisesti kolmen tai neljän, joskus jopa seitsemän lapsen ryhmä helpottamassa tätä haikeutta.
Toinen haikeutta herättävä asia on työkaverit. Tänä vuonna en koe sitä hetkeä, kun levon silittämät ja auringon sävyttämät kasvot yksi toisensa jälkeen ilmestyvät oviaukkoon, ja yhteistä työrupeamaa päästään aloittamaan.
Opetin neljä vuotta yksiopettajaisessa koulussa ja rakastin sitä kokonaisvaltaista ja vaativaa työtä. Mutta kollegiaalisen tuen puute näännytti minut. Työkavereiden kanssa mennään yhdessä läpi hyvät ja tylsät, jopa todella pahatkin jaksot ja löydetään ainakin lähes joka päivä syy hervottomaan nauruun. Vuosien mittaan opettajainhuoneeseen kehittyy sellainen sisäpiirihuumori, että ulkopuolisen voi olla vaikea käsittää sitä menoa ja meininkiä.
Haikea on mieli, mutta ei niin haikea, että katuisin päätöstäni siirtyä syrjään juuri nyt. Minä olen tehnyt osuuteni vaativassa ja tärkeässä työssä. Nyt on aika puuhailla muuta ja antaa tilaa nuoremmille. Olen kuullut, että eläkeläisilläkin on elämää, jopa innostunutta ja sosiaalisesti vilkasta, nauruntäyteistä jopa.
Reilu vuosi sitten kirjoitin, että eläkkeelle jäätyäni ryhdyn tekemään kahta asiaa, joita olen lapsuudesta asti tehnyt kaikkein mieluiten. Aion antaa itselleni aikaa kirjoittaa ja palaan yleisurheiluharrastuksen pariin. Kirjoittamisen aloitin jo vuosi sitten. Näinköhän jo tulevan syksyn aikana olen urheilukentällä haikeuttani häivyttämässä, saa nähdä.