Harrastimme viikonloppuna kotimaan-, tarkemmin sanoen kotiseutumatkailua. Oma kotiseutuni on savokarjalainen Savonlinna ja JTS on kotoisin eteläisen Karjalan sydänmailta, Lappeenrannasta. JTS on siis karjalainen, joka Sakari Topeliuksen Maamme-kirjan mukaan on ” ikään kuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi”. Tässä kohtaa on tosin todettava, että JTS on jokseenkin täydellisesti se vastakohta, joka vahvistaa säännön. Minä puolestani tunnen hyvinkin olevani puoliksi satusetämme kuvauksen kaltainen. Paljosta puheestani vastaisin kyllä mieluiten itse, mutta minkäs mahdan, jos asiat jäävät niin epäselviksi, että vastuu siirtyy kuulijalle.
Savonlinnassa ihmettelimme jälleen kerran tavallisesti niin hiljaisen kaupungin vilkastumista ja kansainvälistymistä oopperajuhlien avajaispäivänä. Tori kuhisi ihmisiä ja lörtsykahviloissa oli pulaa istumapaikoista. Silmiinpistävää oli, että ihmisillä oli pikemmin keväinen kuin kesäinen vaatetus, eipä tullut vastaan yhtään hellemekkoa ja shortsejakin vain muutamat. Risteilyalusten henkilökunta houkutteli väkeä vesille, mutta harvaa näytti innostavan ajatus palelemisesta laivan kannella.
Toteutimme yhden kesään liittämäni toiveen käymällä lapsuuteni jokakesäisessä retkikohteessa Koittervuorella. Vuori on luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaaksi luokiteltu kallioinen mäki Saimaan Pihlajavedellä, merenpinnasta mitattua korkeutta sillä on 140 metriä. Koittervuoren huipulta voi nähdä esimerkiksi tukikohtamme Punkaharjun vesitornin, joka sijaitsee linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä vuoresta. Avarat näkymät vetävät puoleensa meitä molempia. On hienoa raataa itsensä huipulle ja sitten palkkioksi katsella edessään silmänkantamattomiin aukeavaa maisemaa.
Punkaharjulla lenkkeilin tapani mukaan harjumaisemissa. Harju sijaitsee isojen järvenselkien välissä, ja sen takia siellä tuulee useimmiten. Tällä kertaa kolea viima kävi Puruvedeltä ja aurinko paahtoi Pihlajaveden puoleista kylkeä menomatkalla, palatessa tietysti päinvastoin. Vanamot olivat juuri kukassa harjun kankailla, ja rannoilla kukkivat siellä täällä kurjenmiekat. Istuin yhdessä tyynen puolen poukamassa pitkän tovin. Sain hyvän meditaatioharjoituksen seuraamalla sinnikästä muurahaista, joka yritti päättäväisesti saada otetta hiekkaan pudonneesta, läpikuultavasta korennon siivestä. Mikä lieneekin ollut siipiprojektin tarkoitus, se ei lopulta toteutunut. Muurahainen joutui jättämään kauniisti hohtavan aarteen paikalleen ja lähtemään muihin puuhiin. Pyörittelin päässäni tuota pientä episodia koko paluumatkan.
Lappeenrannassa kävimme JTS:n Pirkko-äitiä tapaamassa. Hän on viime vuosina alkanut kertoa muistoja lapsuudestaan, jota leimasi ensin sodan uhka, sitten sota ja sodan jälkeen siitä toipuminen. Pirkolla oli keittiön pöydällä Uusi Testamentti ja Psalmit, pieni kirjanen, jonka hän oli saanut isoäidiltään vuonna 1943. Hän kertoi laittaneensa sen taskuunsa seuraavan vuoden kesäkuussa, kun he joutuivat lähtemään silloisesta asuinpaikastaan Hytin kylästä evakkoon. Kirja oli kuluneen näköinen, ja Pirkko kertoikin pitäneensä sitä aina mukanaan kaikilla reissuillaan. Jokainen sivu oli kuitenkin vielä tallella tuossa 74 vuotta vanhassa kirjasessa. Rankkoja ovat Pirkon tarinat, mutta onpa löytynyt lohtu kaiken kauheuden ja pelon keskellä.
Päätimme, että seuraavalla kotiseutumatkalla käymme Pohjois-Karjalassa katsomassa JTS:n kolmen ensimmäisen kouluvuoden opinahjoa, Värtsilän kansakoulua, jossa hänen vanhempansa toimivat opettajina 1950-luvun puolivälistä 60-luvun alkuvuosiin. Hiukan JTS arvelee, että muistorikas rakennus ei ehkä ole enää pystyssä. Maisema mäkineen ja lampineen on kuitenkin varmasti tallella. Niiden herättämiin muistoihin tekee nyt mieli päästä kurkistamaan. Mukavaa lähteä hänen kanssaan tuolle retkelle ja tutustua siihen pieneen kaveriin, joka juoksi koulun pihasta Tervalammelle kiviä heittelemään. ”Sit vast toiseen tuntoo, ku yhtehine suolasäkki o syöty”, sanoo karjalainen sananlasku. Saattaa olla, että meillä se on jo syöty, mutta uutta löytyy edelleen ja varsinkin silloin, kun ollaan lapsuuden maisemissa.