Tapasin viikonloppuna ihmisiä, joista muutamia olin nähnyt vuosia sitten, ja joidenkin tapaamisesta oli ehtinyt vierähtää vuosikymmeniä. Joukossa saattoi olla useitakin, jotka olen tuntenut jo varhaisessa lapsuudessani, mutta emme ole tavanneet sen jälkeen. Tunnistin heistä yhden, lapsuuskotini lähellä asuneen entisen kansanedustajan.
Menin tervehtimään ja kyselemään vieläkö hän ehkä muistaisi minut. Kerroin vähän taustatietojakin, mutta ei tullut oikeaa arvausta. Kun sitten kerroin kuka olen ja mistä kotoisin, kohtaaminen suli sydämelliseksi. Juttu luisti kuin silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, kun viimeksi tapasimme.
Minulle tuotti vaikeuksia tunnistaa tuo puolen vuosisadan takainen tuttavuus, vaikka hänet esiteltiin julkisesti tilaisuudessa, jossa olin. Ei siten ollut mikään ihme, että hän ei lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen tuntenut minua.
Ulkonäkö muuttuu toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta kaikilla se varmuudella muuttuu. Vartalon muoto ”kehittyy” ja ikä näkyy niin kasvoilla kuin koko olemuksessa, vaikka näitä muutoksia vastaan kuinka taistelisi. Meillä luomusti ikääntyvillä se näkyy ryppyinä ja roikkumisina. Amerikkalaisen Hollywood-kulttuurin kauneusihanteen omaksuneilla rouvillakin se näkyy. Heillä ilmeet kiristyvät ja turvotusta esiintyy siellä ja täällä.
Elämisen kulusta riippuen myös mielipiteet, suhtautumistavat, reagointimallit, jopa vakaumukset voivat muuttua radikaalillakin tavalla. Itse koen olevani ytimeltäni kyllä se sama Ulla, joka olin viisikymmentä vuotta sitten, mutta jotain niiden vuosien kuorrutuksesta on pudonnut pois ja korvautunut jollakin uudella. Olin oma itseni silloin ja olen oma itseni nyt. Olen vain jonkin verran, ehkä aika paljonkin erilainen.
Joskus lapsuuden tuttavia ja jopa ystäviä on vaikea tavata juuri sen takia, että tietää itse muuttuneensa ja arvaa toisen muuttuneen. Ei välttämättä halua lähteä kertomaan omaa tarinaansa ja selittämään, mitä matkan varrella on tapahtunut ja millaisten vaiheiden kautta oma persoona on muovautunut uudenlaiseksi. Joskus myös aavistaa, että ei kykene ottamaan vastaan sitä, mitä toinen kertoo.
Oma ongelmansa on päästä ja päästää irti rooleista, joita itsellä ja tuttavilla on ollut aikoja sitten. Miten viestitän tuolle toiselle mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, että en enää olekaan se, jollaisena hän minut muistaa? Mikä saisi hänet näkemään minut minuna nyt eikä sellaisena, kuin olin lapsuudessa tai nuoruudessa? Jos en käyttäydy minuun liitettyjen rooliodotusten mukaan, hylätäänkö minut? Miten pystyn itse hyväksymään muutoksen toisessa?
Kun joku jaksaa ja uskaltaa kuunnella ja kohdata minut ilman menneisyydessä syntyneitä ennakkokäsityksiä, voin tulla esille sellaisena kuin olen. En itsekään ole kaikkiin muutoksiin tyytyväinen, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. On lahjaa, kun joku toinen näkee minut muuttuneena ja hyväksyy näkemänsä, sekä hyvät että vähemmän hyvät muutokset.
Kohtaamiseen liittyvä pelko osoittautuu melkein aina turhaksi, jos lähestyn vanhaa tuttua ennakkoluulottomasti. Tuttu ihminen onkin edelleen tuttu. Hänelle on sattunut yhtä ja toista, hänen elämässään on ollut surua ja iloa, onnea ja vastoinkäymisiä, hän on onnistunut ja epäonnistunut. Hän on kyllä jotenkin erilainen, kuin silloin kun viimeksi tapasimme, mutta tuttuus hänessä näkyy ja tuntuu muutosta selvemmin.
Muutospaineita tulee niin ulkoa kuin sisältä. Maailma ja sen muutos vaativat muuttumaan ja itsekin haluan muuttua. Sisintä itseäni en kuitenkaan halua menettää muutokselle. Tutut ihmiset kaukaa lapsuudesta muistuttavat siitä pienestä tytöstä, joka asuu ikääntyvän aikuisen sisällä. Haluan pitää hänestä edelleen huolta, mutta haluan myös rohkeasti olla se, joka juuri nyt olen.