Eläessäni työurani hektisintä vaihetta omat vanhempani olivat jo iäkkäitä ja monenlaisten sairauksien vaivaamia. Minulla oli tapana käydä suunnilleen kerran kuukaudessa tapaamassa heitä. Silloin tällöin toteutin tuon yli 300 kilometrin matkan siten, että matkustin ensin junalla vanhempieni kotia lähinnä olevalle junan seisakkeelle ja kävelin siitä 25 kilometrin matkan perille.
Yksinäinen kävely tuttujen maisemien halki tuntui vievän askel askeleelta kauemmas työelämän paineista ja irrottavan roolista, joka vaati kantamaan vastuuta ja olemaan ajan tasalla kaikesta. Kun sitten saavuin perille isän ja äidin kotiin, heitin repun selästäni ja samalla luovuin edessä olevien vajaan parin päivän ajaksi työpersoonastani. Olin yksinkertaisesti ainoastaan vanhempieni tytär. Rentous ja turvallisuus valtasivat mieleni.
Erityisen mukavalta tuntui illalla käydä nukkumaan heti kahdeksan jälkeen ja kuunnella äidin ja isän iltarituaaleja seinän takaa. Vuoteeseen päästyään he veisasivat tuttuja virsiä vanhoilla sanoilla, äiti pari tahtia isää edellä. Se ei kumpaakaan haitannut, sillä isä oli lähes kuuro ja äidilläkin kuulo oli voimakkaasti heikentynyt. Ei se haitannut minuakaan. Heidän keskinäinen rakkautensa ja huolenpitonsa ulottuivat sinne seinän taakse ja saivat stressaantuneen virkanaisen tuntemaan itsensä pieneksi ja huolettomaksi tytöksi.
Kun tänä aamuna astuin keittiöön lomapaikassamme, mieleeni tulivat nuo omat vierailut omien vanhempieni luo reilu vuosikymmen sitten. Olin huvittuneen ilahtunut. Ilahtuminen ei tosin ollut ainoa tunne, harmistuin myös jonkin verran.
Tytär oli tullut eilen hakemaan lapsiaan ja huolehti heidän iltapalastaan. He jäivät vielä yöpymään luoksemme, ja sen takia kiirehdin aamulla keittämään aamupuuroa, kun ensimmäiset supatukset makuuhuoneesta alkoivat kuulua.
Hämmästyksekseni näin keittiön pöydällä kaksi vajaata maitotölkkiä, pari palaa omenaa ja banaania, maksamakkaran lopun, margariinirasian ja iltapalalla käytetyt astiat. Lattialla jalan alla rapsahteli muutama näkkileivän muru.
Jaaha, ajattelin, tyttö on tullut kotiin. Raskas työviikko rankkojen asioiden parissa väsytti, ja tunnollisesti asioistaan huolehtivan ja puuhakkaan tyttären takaraivossa oli ajatus: kyllä äiti huolehtii. Itse en ollut käynyt keittiössä enää illalla, joten kaikki oli jäänyt levälleen.
Maito oli vielä ihan kelvollista lettutaikinaan, mikä oli lapsille suuri ilo. Suunnitelmissahan ei alun perin ollut lettujen paistamista tälle aamulle. Hedelmäpalatkin olivat syötävässä kunnossa ja ne katosivat nopeaan tahtiin aamupalalle tulleiden lasten suihin. Melkein juoksevaksi pehmenneen margariinin käytin lettujen paistamiseen. Vain pieni pala maksamakkaraa meni hukkaan. Suurta vahinkoa ei siis tullut, ja tytär sai muutaman minuutin lisän kallisarvoiseen lepoaikaan.
Kotiin tuleminen on parhaimmillaan sitä, että saa laskea taakkansa, olla oma itsensä ja levätä hetken. Olen kiitollinen siitä, että minulla oli sellainen koti vanhempieni luona silloin, kun sitä tarvitsin. Iloa tuottaa sekin, että voin edelleen silloin tällöin tarjota kodin lepoa aikuisille lapsilleni.