Olen sitä ikäpolvea, jonka nuoruusaikana alettiin puhua identiteetistä ja itsensä toteuttamisesta. Esimerkiksi opettajaopinnoissa perehdyttiin humanistisen psykologian perustajan Abraham Maslown tarvehierarkiateoriaan, jossa itsensä toteuttaminen ja siitä seuraavat huippukokemukset nähdään ihmiselämän varsinaisena päämääränä.
Äitini äiti Nelly, isäni äiti Iida tai oma äitini Riitta eivät moisesta tienneet mitään. Heillä ei yksinkertaisesti olisi ollut aikaa edes ajatella koko asiaa. Nelly ja Iida olivat sodat kokeneita selviytyjiä, joille elämän kovuus ei muutenkaan jäänyt vieraaksi. Riitta jälleenrakensi sodan runtelemaa isänmaata. Hän oli työn ja raatamisen merkitsemä sisältä ja ulkoa. Nämä naiset olivat perheidensä tukipilareita, mutta sellaisiksi he eivät kasvaneet itsensä toteuttamisen, vaan nimenomaan itsensä unohtamisen kautta.
Iidaa en koskaan saanut tavata, sillä keuhkotauti vei hänet kauan ennen syntymääni, mutta Nelly tuli hyvinkin tutuksi. Hän oli niukoissa oloissa elänyt tyytyväisyyden perikuva, joka ei lakannut julistamasta kiitollisuuttaan elämästä ja sen lahjoista. Ja äitini, hän ei viimeisinä vuosinaankaan, kipujen ja vaivojen vaiheissa, osoittanut minkäänlaista katkeruutta tai tyytymättömyyttä elämänsä kulkuun.
Minä olen saanut tehdä sitä, mitä itse tahdon, kaikenlainen huippukokemusten ja onnellisuuden tavoittelu on ollut mahdollista. Miten usein olenkaan kokenut, että se mitä haen, pakenee. Ehkä seuraavan mutkan takana vielä olisi jotain täydellisempää, se varsinainen elämän täyttymys odottamassa?
En ole mikään supermummo omille lapsenlapsilleni. Isoäitiys on kuitenkin elämässäni merkinnyt kaikkein syvintä onnen kokemusta. Kun päivä kuluu palloa potkien, Myyrää tai Onnelia ja Annelia katsellen, lettukesteissä, luontopolulla, Nalle Puhin seurassa, piirrellen ja lautapelin jännityksessä, unohtuu kokonaan tarkkailla itseä peilistä, astua kauhistelemaan vaa’an lukemia tai pohtia omaa asemaa jollakin arvoasteikolla. Siinä vain tempautuu mukaan elämän virtaan, on osa energistä ja usein äänekästä massaa ja, todellakin, unohtaa itsensä.
En usko, että pystyisin kokotoimiseen mummouteen eikä minun onneksi tarvitsekaan. En myös ajattele, että meidän olisi palattava naisihanteeseen, jossa uhrautuvaisuus ja oman onnen tavoittelusta luopuminen ovat korkeimpia hyveitä. Olen kuitenkin alkanut tuumailla, että oman navan tuijottelu ei välttämättä tuo ihan niin suurta onnea, kuin meille opetetaan.
Olosuhteiden pakosta olen omaan napaani joutunut tai oikeastaan päässyt tuijottelemaan. Ei tee pahaa, päinvastoin. Jokaisella oma käsikirjoitus elämässä ja hyvä tuumailla näitä asioita kukin tahollaan.
Kiitos kommentista Anna-Maija! Ehkä tässäkin molempi parempi, sekä tilaisuus itsetuntemuksen kasvuun että itsensä unohtamiseen. Ja ilman muuta jokaisella oma tiensä.