Meillä oli tänään mieluisia yllätysvieraita. Tytär saapui neljän lapsensa kanssa pariksi tunniksi käymään. Kyllä olin ilahtunut. Vieraita käy harvakseltaan ja yllätysvieraita ei juuri koskaan. Vadelmakermakakun tekohan siitä seurasi. Ja syöminen viimeistä murua myöten.
Toisin oli lapsuudenkodissani. Sukulaisten, naapureiden tai ystävien ja tuttavien vierailut vähintään kerran viikossa olivat pikemmin sääntö kuin poikkeus. Minulle ja veljilleni vieraiden tulo oli iso ilo, sillä heille tarjottiin aina kahvit, ja kahvipöytään pääsivät kaikki talossa olevat. Äidin salavarastoista löytyi kahvileiväksi herkkuja, joita ei omalle väelle arkikahveilla tarjoiltu.
Edustan omassa suvussani ensimmäistä sukupolvea, joka vierailee tai ottaa vieraita vastaan harvoin. Vierailuista sovitaan myös aina etukäteen. Luultavasti tästä johtui, että erään ikimuistoisen kerran en osannut varautua siihen, että oven takana seisoisi sanan varsinaisessa merkityksessä ”vieras”.
Tapaus sattui, kun elimme JTS:n kanssa vielä lapsetonta aikaa avioliitossamme, ja kotimme sijaitsi kyläkoulun yläkerran yksiössä. Oli talvinen lauantaiaamu, ja tapani mukaan olin leipomispuuhissa. Leivinpöydälle olin varannut kaulimen ja veitsen, tekeillä oli korvapuusteja.
JTS lähti hakemaan päivän sanomalehteä postilaatikolta, ja minä jäin kaulimaan taikinaa levyksi. Hetken kuluttua ovelta kuului koputus. Säpsähdin ja kiukustuin. Taas se siellä pelleilee. Samalla olin vähän hämmästynyt, JTS:n oli täytynyt juosta matka postilaatikolle ja takaisin, kun nyt jo oli joutunut takaisin.
Velmuiluun taipuvaisella puolisollani oli tapana säikytellä minua koputtelemalla lähes kaikkiin oviin, jotka sattuivat olemaan koputeltavissa. Niinpä ajattelin, että siellä se kehveli on jälleen kiusaa tekemässä. Päätin, että nyt saa tyyppi elämänsä opetuksen. Eiköhän tuo hermostuttava peli tämän jälkeen lopu!
Otin puustien leikkaamiseen käyttämäni leipäveitsen käteeni ja hiivin ovelle. Hiipiessäni kehotin tulijaa käymään sisälle. Ovi aukenikin juuri, kun olin aivan sen edessä veitsi ojossa.
Ovella seisoi mieshenkilö, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Täysin ällistyneenä katsoin tuota veitsikättäni tuijottavaa miestä, jolla oli muovikanisteri mukanaan. Ällistynyt oli hänenkin ilmeensä. Sain sanotuksi jonkinlaisen anteeksipyynnön, jonka saatteeksi selitin tilannetta toteamalla, että luulin mieheni olevan tulossa ovesta.
Kävi ilmi, että miehen auto oli ”alkanut keittää”, mitä niihin aikoihin pakkassäillä sattui yhtenään. Mies otti vähin äänin vettä astiaansa. Minä yritin keventää tunnelmaa, mutta en oikein tuntenut onnistuvani. Mies kiitti ja poistui nopeasti.
Poliisi ei ilmaantunut koputtelemaan ovellemme perheväkivaltaepäilyn takia. Ehkä vierailija JTS:n pihalla nähtyään lopulta arveli, että olin veitsineni sittenkin viattomilla asioilla.
Maailmassa on niin paljon harmitonta iloa ja hauskuutta. Tänään sain sitä kokea lastenlasten kanssa. Samalla pääsin taas muistelemaan menneitä hauskuuksia. Miten toivonkaan, että viime päivien traagiset tapahtumat eivät peittäisi silmiltämme elämän ihanuutta ja turvallisen elämän keveyttä, huumoria ja lämpöä.
Emme voi hallita maailmanlaajoja virtauksia ja vihan ilmauksia. Emme pysty koskaan rakentamaan ympärillemme sellaisia muureja, että paha pysyisi kokonaan poissa. Mutta voimme omassa lähipiirissämme keskittyä rakentamaan elämäntapaa, jossa ei ruokita vihaa eikä kostoa. Jokainen meistä on avainasemassa lähellä olevien ihmisten elämässä.