Uimassa

Alkukesä ei luonnonvesiä paljon lämmittänyt.  Lämmintä ei vesi Saimaassa ole vieläkään, mutta joka päivä Punkaharjun uimalaitoksen rantaan viilettää koulun jälkeen lapsia uimaan ja tekemään uimahyppyjä.  Rannassa on kaksi pitkää laituria, joista toisen päässä on kolmen ja viiden metrin hyppytelineet.

Rannalle halusivat kaksi kylään tullutta lapsenlastanikin.  Äiti oli pakannut heille mukaan pyyhkeet, lämmintä vaatetta ja isot uimarenkaat.  Hiekkalelukassi otettiin lisäksi siltä varalta, että vesi olisi liian kylmää.  Viisivuotias kaveri halusi kantaa sen.

Muistelin ääneen siinä rantaa kohti marssiessamme, että poika oli kantanut samaa kassia jo monena aikaisempanakin kesänä. – Olet sellainen vahva jässikkä ollut ihan pienestä asti, sanoin hänelle. – Joo, tuumasi poika ja jatkoi voimiensa kuvailemista monipuolisesti ja hartaasti.  Kertoi olevansa vähän niin kuin isi, tooosi vahva.

Hetken ajan minusta tuntui niin kuin olisinkin marssinut siinä kolmekymmentä vuotta sitten juuri tuon mainitun isin ja hänen siskonsa kanssa.  Innokkaita uimareita hekin.  Kun lelukassin kantajan isi oli viisivuotias, oli hänen siskonsa seitsemän.

Noilta ajoilta muistan hyvin elävästi yhden hetken silloisen, remontissa olleen talomme tupakeittiössä.   Seisoin puulieden äärellä ruokaa laittamassa ja sisarukset rakentelivat lattialla palikkataloa terveinä ja iloisina, vailla maailman murheita.  Silloin ajattelin, että ihminen ei varmaankaan voi tulla tätä onnellisemmaksi.

Leikki-ikäisissä lapsissa on jotain onnellistuttavaa silloin, kun heidän asiansa ovat kunnossa, kun on syöty hyvin, nukuttu tarpeeksi ja leikki sujuu.  Heissä on todellisuutta se, mitä onnellisuusoppaat korostamasta päästyä korostavat. Carpe diem, tartu hetkeen, älä huolehdi menneestä tai tulevasta, leiki, naura, itke, riitele,sovi, elä niin kuin hetki vaatii.  Siinä aikuinenkin saa maistaa huolettomuutta ja iloa elämästä itsestään.

Lapset ja vesi on erityisesti yhdistelmä, josta ei iloa puutu.  Tällä kertaa sain seurata lastenlasteni lisäksi muutaman muun lapsen vesileikkejä.  Seudulla on elokuussa paljon venäläisperheitä lomanvietossa.  Rannalle tuli tällä kertaa yksi venäläisnainen kahden lapsen kanssa, luultavasti isoäiti lapsenlapsineen.  Tyttö näytti ehkä neljävuotiaalta ja poika oli jo koululainen, saattoi olla noin kymmenvuotias.

Tyttö tuskin malttoi pukea uimalasit, kun jo juoksi veteen niin, että pärskeet lensivät metrien päähän.  –Raz, dva, tri! ja sukellus, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.  Samaan aikaan hänen veljensä seisoi rannalla värjötellen ja nojasi isoäitiinsä.

Paikalle tuli isä poikansa kanssa. Isä kehotti poikaa menemään hyppytelineelle ja hyppäämään.  Poika kiipesikin ylös ja huusi sieltä isälleen: – No, hyppäänkö vai enkö? Isä rohkaisi edelleen ja hetken epäröityään poika leiskautti viidestä metristä komean hypyn.

Vielä äsken mummonsa kyljessä kyhnännyt poika oli yllättäen jättänyt lämpimän suojansa ja marssinut toisen pojan perässä hyppytelineille.  Hänkin kiipesi viiteen metriin, hyppäsi, ui rantaan ja käveli määrätietoisen näköisenä isoäitinsä kainaloon pyyhkeen sisään.

Koko tämän tapauksen ajan pikkusisko oli jatkanut äänekästä sukelteluaan.  Minun seuralaisistani toinen oli siirtynyt kauemmas rantaviivasta pärskeiltä suojaan kärräämään hiekkaa kuorma-autolla rakennuskohteeseensa, ja toinen pysyi paikoillaan tekemässä tarkkoja havaintoja kaikesta mitä ympärillä tapahtui.

Aina jaksaa hämmästyttää tuo, miten lapset ovat pienestä asti niin erilaisia.  Tuossakin rannalla yksi täydellinen rämäpää, yksi kuuliainen toteuttaja, yksi harkitseva riskinottaja, yksi itseensä luottava rakentelija ja yksi haukansilmäinen tarkkailija.  Siinä kasvaa meille kolme ja naapurille kaksi erinomaisilla lahjoilla varustettua kansalaista.  Meillä isoäideillä on ilo ja etuoikeus seurata heidän kasvuaan ja kehitystään.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *