Tulla töihin maanantaiaamuna vähän myöhässä, huikata huomenet, istahtaa oman työpöydän ääreen, tuntea olonsa normaaliksi ja turvalliseksi, vaikka vähän väsyttääkin. Viikon varrella vähitellen innostua, tehdä yhdessä suunnitelmia, sopia menettelyistä, hioa yhteistä linjaa, tuntea ylpeyttä onnistumisista. Ja kaikki ne kohtaamiset ja keskustelut tylstö , omasta itsestä, maailmasta. Viikonlopun lähestyessä yhä meluisammaksi käyvät kahvitunnit ja perjantain hervoton nauru viikonlopun edellä. Yhdessä tekeminen voi luoda lujan siteen ihmisten välille.
Työ, työ, TYÖ. Työ hikinauha otsalla, työ hyasintein ja valkovuokoin koristeltuna, työ hankien hohteessa, raskaan aamun harmaudessa. Työ, joka antaa vastaan hymyn ja pupupiirroksen, vie voimat viimeistä pisaraa myöten ja antaa vastakohdan lomalle ja vapaudelle.
Tänään eläkeläisen mielessä on pyörinyt työ. Sain pitää vieraina kollegoita rehtoriuran varrelta. Pari muutakin heistä juuri vapaalle jääneitä, toiset edelleen johtamassa joukkojaan.
Mukavaa oli yhä tuntea kuuluvansa tuttuun yhteisöön, vaikka ei enää ansaitse tuota kuulumista väsymällä samoissa töissä ja tehtävissä. Minun ajatusmaailmassani paikka yhteisössä ansaitaan aina sillä työpanoksella, jonka kukin pystyy antamaan. Minun panokseni tänään oli kahvitarjoilun järjestäminen.
Lapsuudesta asti työhön on mielessäni liittynyt myönteisiä mielikuvia. Sain vanhempieni asenteista mallin, jossa työtä arvostetaan, ja ihmisen kuului väsyä työssä. Oli luonnollista hakea arvostusta ahertamalla ja suorittamalla.
Suurimman osan työurastani teinkin työtä todella innokkaasti. Väsyin välillä aivan totaalisesti ja taas toivuttuani ryntäsin työn kimppuun kuin nälkäinen ruokapöytään. Suorittavaa elämää siis, sitä, jota lähes kirotaan tänä päivänä. Elämäähän pitää elää eikä suorittaa, sanotaan.
Suorittamiseen keskittymisen kääntöpuolesta olen tietysti saanut osani minäkin enkä sano, ettei välillä olisi ollut viisasta ottaa rennommin. Luulen vain, että se ei olisi minulta onnistunut. Kun on syntynyt suorittajaksi kahden suorittajasuvun jälkeläisenä, ei siinä muu auta, kuin tyytyä osaansa. Ja tyydynkin mielelläni.
Ajattelen tämän asian omalla kohdallani sillä tavalla, että saan suorittaa niin kauan kuin pystyn. Nyt tekeminen ei tapahdu enää leipätyössä, mutta sama meininki on kuitenkin elämässä edelleen. Enkä sitä pyytele anteeksi. Minun elämänihän tämä on. Stressaantuisin sairaaksi, jos minun pitäisi luopua tekemisestä ja ryhtyä laiskottelemaan.
Ihmisen on löydettävä oma tapansa elää ja olla olemassa, myös suhteessa työhön. Toinen nauttii tekemisestä ja toinen siitä, kun ei tarvitse tehdä. Tänään minä nautin kahvikekkereiden valmistelusta. Eiköhän huomisellekin löydy sopivaa puuhaa.