Pari vuotta sitten ammatillinen eläkeikäni oli täyttymässä. Olin hyvin hämmentynyt ja epäilin kovasti eläkeläiselämän mielekkyyttä. Tapani mukaan pohdin asiaa kirjoittamalla:
”Moni eläkeläinen sanoo, että aamut ovat parhaita. Ei tarvitse pitää kiirettä, välittää aikatauluista, pukeutua ja meikata vauhdilla. Minulle aamut ovat aina olleet parasta päivässä. Herään lähes poikkeuksetta sangen varhain ja saan tehdä aamutoimeni kaikessa rauhassa. Ehdin valmistautua päivän haasteisiin lukemalla ja hiljentymällä. Kun lähden töihin, tunnen oloni yleensä tasapainoiseksi ja innostuneeksi. Millainen tulee olemaan eläkeläisen aamuni? Mihin valmistaudun, mitä varten juon puoli litraa vihreää teetä ja syön 100-prosenttista ruisleipää sekä asidofilus- bifidus-jogurttia? Niin, mitä iloa on rauhallisesta aamusta, jos minua ei sen jälkeen tarvita mihinkään muuhun kuin omiin harrastuksiini ja ehkä silloin tällöin lapsenlikaksi tai keräyslipasta kannattelemaan?”
Osuinko oikeaan epäilyissäni? Kahden viikon kokemuksella sanoisin, että aamut eivät suinkaan ole niitä parhaita. Parhaita ovat illat. Olen pitänyt itseäni iltaunisena tähän kesään asti. En ole viikonloppuisinkaan juuri koskaan nukkunut edes kahdeksaan asti. Nyt huomaan, että valvominen on helppoa, ja unta riittää aamulla hämmästyttävän pitkään.
Fyysinen energisyyteni on kyllä edelleen aamulla korkeimmillaan. Vaikka nautin pitkistä illoista eniten, täytyy myöntää, että nautin myös aamuista. Voin sivuuttaa vaatekaapin selaamisen, johon työaamuina meni yllättävän paljon aikaa ottaen huomioon, että päädyin lähes joka päivä kuitenkin farkkuihin, t-paitaan ja neuletakkiin. Ja mikä helpotus, että myös peiliin katsomisen voi jättää väliin.
Tänä aamunakin puin ulkotyöryysyt päälleni heti aamusta ja syöksyin kukkapenkkien kimppuun. Lopultakin on aikaa ihastella kukkia, kuoputella multaa niiden ympärillä, nyppiä kuivuneita kukintoja ja typistää ylimääräisiä versoja, nuuhkia tuoksuja.
Viikonlopun Kiira-myrskyn takia tänään oli mahdollista omistaa vain lyhyt rupeama kukkasille. Myrsky oli katkaissut vanhan mongolianvaahteran osittain lahon rungon poikki ja rysäyttänyt sen tuuhean latvuksen lähellä seisovan unkarinsyreenin keskelle.
Kukkapenkkejä kuoputellessani JTS laati köysistä ja tukipuista viritelmän, jonka varassa saimme paksun ja painavan latvuksen pilkottua ja otettua alas vahingoittamatta syreenin alla olevia alppiruusuja. Kukkanuput ovat niissä jo aluillaan, ja ensi kesän kukintaa on varjeltava jo nyt.
Sahaaminen ja saksiminen innostivat niin kovasti, että jatkoimme niitä hommia koko iltapäivän. Poistimme syreeneistä kuivat oksat, pienensimme hopeapajua ja pihlajaa ja siistimme kaikkea, mikä näytti rehottavan liiallisesti. Ennen iltaa pihalle tilattu siirtolava oli täynnä risuja.
Päivällistä syödessä sain esimakua pidemmälle edistyneestä ikääntymisestä, kun haarukka ja veitsi vapisivat käsissäni. Sahaaminen jäi päälle.
Toimettomuutta ja mielekkyyden puutetta? Ei toistaiseksi näytä siltä. Tämänkin tuntemani eläkeläiset kyllä kertoivat, mutta en uskonut.