Päivän kuva

Aloitimme tänään terassin pohjalautojen ja aidan käsittelyn suojalakalla.  Sää on mitä parhain ulkona puuhailuun.  Puuhailla saammekin ainakin vielä huomenna, sillä työ edistyy hitaasti. Aidassa on runsaasti pieniä pintoja ja tarkoitus on suojata ne kaikki.

Siveltyäni pari tuntia kyykkyasennossa ristikkorimoja ja rakenteen isompia osia älysin hakea matalan jakkaran ja istahdin sille.  Työ muuttui hetkessä vaivalloisesta rattoisaksi.  Kun mainitsin asiasta, JTS tuumasi, että eiköhän tuo nyt ole jo liian helppoa.  Työnhän pitäisi olla raskasta raatamista jaksamisen äärirajoilla.  Noin mukavaa ja vaivatonta se ei voi olla.

Lapsuuskodissani meillä oli tapana viedä kesäisin pyykit rantaan huuhdottaviksi.  Äiti pesi ne pulsaattorikoneella, vaikka käytettävissä olisi ollut automaattikone ja lingotut pyykit olisi saanut siitä suoraan narulle.  Hän halusi säästää vettä ja sähköä.  Pyykit siis lastattiin saaveihin ja vietiin rantaan.  Siellä jokainen vaatekappale huuhdottiin kolmeen kertaan, väännettiin kuivaksi ja lastattiin takaisin huuhdeltuihin saaveihin.  Kotona ne sitten ripustettiin narulle kuivumaan.

Saattaa olla, että äiti ei ajatellut tässä pelkästään säästämistä.  Ehkä hän myös piti rantavedessä lotraamisesta.  Minulle ainakin tuo homma oli mieluista, varsinkin helteisinä kesäpäivinä.  Ajattelin tosin, että järkeä siinä ei paljonkaan ollut.  Aloin ymmärtää äidin ajattelua, kun hän kerran avasi pyykinpesuun liittyviä asenteitaan.  Ne samat asenteet näkyivät monessa muussakin asiassa.

Äiti kertoi, että isän naimaton Reino-veli oli aikoinaan painostanut isää hankkimaan taloon pesukoneen , kun oli pannut merkille miten iso työ pyykin pesemisessä oli.  Kone oli ensimmäinen sillä kylällä, kaikissa muissa taloissa nyrkkipyykkiä jatkettiin vielä vuosia.  Tieto oli mielenkiintoinen, mutta vielä mielenkiintoisempaa oli se, miten äiti kuvaili tuota tapausta.

Äiti sanoi vastustelleensa koneen hankkimista viimeiseen asti, mutta Reino-setä ei antanut periksi.  Kone tuli taloon ja äitiä hävetti omien sanojensa mukaan niin paljon, että hän ei olisi millään halunnut kertoa kenellekään koneen olemassaolosta.  Vähitellen kylän muihinkin taloihin hankittiin pesukoneet, ja äitiparan häpeä hellitti.  Todella käsittämätöntä.  Vai onko sittenkään?

Nyt ryhdyn täyssavolaiseksi ja jätän loppumietelmät lukijan vastuulle.  Ehkä kukaan lukijoista ei ole koskaan sortunut äitini tavoin urhoollisuudentavoitteluun.   Minulla olisi asiasta useitakin tarinoita, mutta en kerro niitä tällä kertaa.

Kerron kuitenkin,  että emme tänään malttaneet  lopettaa urakointia ennen kuin vajaan kolmen litran lakkapurkki oli tyhjä.  Ehkä jatkaisimme vieläkin, jollei aine olisi loppunut kesken.   Työ oli helppoudessaan niin hauskaa. Huomenna palaamme työmaalle heti aamusta, ja minä aion tälläkin kertaa selättää sankaruuspyrkimykseni  ja istahtaa jakkaralle pensseliä heiluttamaan.

Harrastimme viikonloppuna kotimaan-, tarkemmin sanoen kotiseutumatkailua.  Oma kotiseutuni on savokarjalainen Savonlinna ja JTS on kotoisin eteläisen Karjalan sydänmailta, Lappeenrannasta.   JTS on siis karjalainen, joka Sakari Topeliuksen Maamme-kirjan mukaan on ” ikään kuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi”.  Tässä kohtaa on tosin todettava, että JTS on jokseenkin täydellisesti se vastakohta, joka vahvistaa säännön.  Minä puolestani tunnen hyvinkin olevani puoliksi satusetämme kuvauksen kaltainen.  Paljosta puheestani vastaisin kyllä mieluiten itse, mutta minkäs mahdan, jos asiat jäävät niin epäselviksi, että vastuu siirtyy kuulijalle.

Savonlinnassa ihmettelimme jälleen kerran tavallisesti niin hiljaisen kaupungin vilkastumista ja kansainvälistymistä oopperajuhlien avajaispäivänä.  Tori kuhisi ihmisiä ja lörtsykahviloissa oli pulaa istumapaikoista.  Silmiinpistävää oli, että ihmisillä oli pikemmin keväinen kuin kesäinen vaatetus, eipä tullut vastaan yhtään hellemekkoa ja shortsejakin vain muutamat.  Risteilyalusten henkilökunta houkutteli väkeä vesille, mutta harvaa näytti innostavan ajatus palelemisesta laivan kannella.

Toteutimme yhden kesään liittämäni toiveen käymällä lapsuuteni jokakesäisessä retkikohteessa Koittervuorella.  Vuori on luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaaksi luokiteltu kallioinen mäki  Saimaan Pihlajavedellä, merenpinnasta mitattua korkeutta sillä on 140 metriä.  Koittervuoren huipulta voi nähdä esimerkiksi tukikohtamme Punkaharjun vesitornin, joka sijaitsee linnuntietä reilun kymmenen kilometrin päässä vuoresta.  Avarat näkymät vetävät puoleensa meitä molempia.  On hienoa raataa itsensä huipulle ja sitten palkkioksi katsella edessään silmänkantamattomiin aukeavaa maisemaa.

Punkaharjulla lenkkeilin tapani mukaan harjumaisemissa.  Harju sijaitsee isojen järvenselkien välissä, ja sen takia siellä tuulee useimmiten.  Tällä kertaa kolea viima kävi Puruvedeltä ja aurinko paahtoi Pihlajaveden puoleista kylkeä menomatkalla, palatessa tietysti päinvastoin.  Vanamot olivat juuri kukassa harjun kankailla, ja rannoilla kukkivat siellä täällä kurjenmiekat.   Istuin yhdessä tyynen puolen poukamassa pitkän tovin.  Sain hyvän meditaatioharjoituksen seuraamalla sinnikästä muurahaista, joka yritti päättäväisesti saada otetta hiekkaan pudonneesta, läpikuultavasta korennon siivestä.  Mikä lieneekin ollut siipiprojektin tarkoitus, se ei lopulta toteutunut.  Muurahainen joutui jättämään kauniisti hohtavan aarteen paikalleen ja lähtemään muihin puuhiin. Pyörittelin päässäni tuota pientä episodia koko paluumatkan.

Lappeenrannassa kävimme JTS:n Pirkko-äitiä tapaamassa.  Hän on viime vuosina alkanut kertoa muistoja lapsuudestaan, jota leimasi ensin sodan uhka, sitten sota ja sodan jälkeen siitä toipuminen.  Pirkolla oli keittiön pöydällä Uusi Testamentti ja Psalmit, pieni kirjanen, jonka hän oli saanut isoäidiltään vuonna 1943.  Hän kertoi laittaneensa sen taskuunsa seuraavan vuoden kesäkuussa, kun he joutuivat lähtemään silloisesta asuinpaikastaan Hytin kylästä evakkoon.  Kirja oli kuluneen näköinen, ja Pirkko kertoikin pitäneensä sitä aina mukanaan kaikilla reissuillaan.  Jokainen sivu oli kuitenkin vielä tallella tuossa 74 vuotta vanhassa kirjasessa.  Rankkoja ovat Pirkon tarinat, mutta onpa löytynyt lohtu kaiken kauheuden ja pelon keskellä.

Päätimme, että seuraavalla kotiseutumatkalla käymme Pohjois-Karjalassa katsomassa JTS:n kolmen ensimmäisen kouluvuoden opinahjoa, Värtsilän kansakoulua, jossa hänen vanhempansa toimivat opettajina 1950-luvun puolivälistä 60-luvun alkuvuosiin.  Hiukan JTS arvelee, että muistorikas rakennus ei ehkä ole enää pystyssä.  Maisema mäkineen ja lampineen on kuitenkin varmasti tallella.  Niiden herättämiin muistoihin tekee nyt mieli päästä kurkistamaan.  Mukavaa lähteä hänen kanssaan tuolle retkelle ja tutustua siihen pieneen kaveriin, joka juoksi koulun pihasta Tervalammelle kiviä heittelemään.  ”Sit vast toiseen tuntoo, ku yhtehine suolasäkki o syöty”, sanoo karjalainen sananlasku.  Saattaa olla, että meillä se on jo syöty, mutta uutta löytyy edelleen ja varsinkin silloin, kun ollaan lapsuuden maisemissa.

Aikaisemmin olen jo todennut, että tämä ei ole parisuhdeblogi.  Nyt lisään vielä, että tämä ei myös ole hyvinvointiblogi.  Jo ammattinikin puolesta olisin hyvin hanakka neuvomaan toisia ihan missä tahansa asiassa, vaikka nyt terveissä elämäntavoissa.  Tässä kropassa asun kuitenkin vain minä, joten se mikä tuottaa minulle hyvää vointia ei välttämättä tuota sitä toiselle.

Oman hyvinvointini kriittisimmät kohdat sijaitsevat selässäni, ja selkään ja selkäkipuihin liittyvien ongelmien hoito ovat hyvin yksilöllisiä asioita. Kerron siis vain siitä, mitä olen oman kehoni osalta oppinut ja tällä kertaa erityisesti siitä, mikä jo ennestään tuttu asia vahvistui tänään.

Ehdin tänä aamuna vain syödä aamupalan ja pukeutua, kun kumartuessani sain erittäin kivuliaan krampin alaselkään.  Alaselkä on fyysisesti heikoin kohtani.  Nuoresta asti kaikki kumartumista vaativat työtehtävät sekä pitkä istuminen paikallaan esimerkiksi auton kyydissä ovat olleet kivuliaita ja vuosien mittaan aina vain hankalammilta tuntuvia asioita.

Olin aamulla hetken paikallani uskaltamatta liikkua millään tavalla.  Oikaisin itseni sitten varovasti ja tein, edelleen hyvin varovasti venytyksiä suuntaan ja toiseen.  Kipu tuntui koko ajan, mutta siedettävänä, ja niin jatkoin liikkumista ja venyttelyä.

Selkä oli koko aamupäivän epänormaalin tuntuinen, mutta liikkuminen onnistui normaalisti.  Teimme JTS:n kanssa pari tuntia intensiivistä siivoustyötä, joka sisälsi paljon kurkottelua ja sivuttaisliikkeitä.  Kurkottelu tuntui selässä hyvin mukavalta.  Vähitellen huomasin kivun hellittävän, ja ristiselkä alkoi unohtua.

Iltapäivällä kävimme asioilla kävellen ja illaksi lähdimme vielä pienelle vaellukselle jokseenkin vaikeakulkuiseen maastoon.  Kivuttuamme korkean mäen päälle istahdin jäkälämättäälle ja totesin, että selkä ei enää anna mitään oiretta.  Olo tuntui mukavalta ja liikkuminen oli vaivatonta.  Paluu patikkareissulta ja istuminen tässä koneen ääressä eivät palauttaneet kipua, joten alan uskoa, että pääsin tällä kertaa pelkällä säikähdyksellä.

Vanhastaan tiesin, että minun tapauksessani selkäkipu on lähes poikkeuksetta sellaista, että sen saa hallintaan liikkumalla sopivasti.  Teen päivittäin tietyn, fysioterapeutilta saamani ohjeen mukaisen keskivartalon lihaksia vahvistavan liikesarjan ja olen lisännyt siihen parin minuutin lankutuksen.  Sarja jäi eilen tekemättä ja liikkuminen oli muutenkin tavanomaista vähäisempää, ja luultavasti juuri sen takia aamu alkoi kehnosti.

Minun tapauksessani kipu ei siis tarkoita paikalleen jäämistä.  Kivun kuunteleminenkin on pyrittävä tekemään siten, että se ei pääse hallitsemaan.  Varovainen pitää olla, mutta samalla on liikuttava mahdollisimman paljon.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää, näinhän vanha sanonta meitä lohduttaa.  Omalla kohdallani, ja tässä nimenomaisessa asiassa varsinkin, se pitää paikkansa. Jos alaselkä ei olisi oireillut niin paljon, olisin tuskin koskaan mennyt fysioterapeutin juttusille.  Silloin asiantuntevat ohjeet ja erinomainen kunto-ohjelma olisivat jääneet saamatta ja olisin ehkä sekä pahastikin selkävaivainen että muutenkin vaivaisempi, kuin olen nyt ohjelmaa useita vuosia säännöllisesti toteutettuani.

Aamu ennusti kehnoa päivää.  JTS:n kanssa todettiin, että tästä kehkeytyi yksi kesän parhaista päivistä.  Varsinkin patikkaretki ja eväiden nauttiminen upealla näköalapaikalla olivat huippuhetkiä.  Lauantain toivotutkin kuuntelimme matkaradiosta siellä jäkälämättäällä istuen.

Omaa kehoa pitää kuunnella.  Tätä minun kehoani pitää välillä myös käskeä.

Kaurapuuron syönnin 13 tapaa, jotka jokaisen pitäisi kokea

1. Epäröivä ensimmäinen kerta, jolloin puolet valuu ruokalapulle
2. Toinen kerta, kun maku on jo tuttu
3. Puuron ahminta ääretöntä mielihyvää tuntien
4. Sovintopuuro, kun riidan päätteeksi päätätte keittää puuroa
5. Puuro on niin, niin ihanaa, että lähes rikot lautasen sitä popsiessasi
6. Aamupuuro, jota syöt ja syöt ja syöt ja myöhästyt töistä
7. Täysin yllättävä puurotarjoilu, josta et voi kieltäytyä
8. Puuroa haarukalla ja veitsellä pöydän alla, uskomatonta, mutta ihanaa
9. Maiskuttelet puurosi todella äänekkäästi, niin että naapurikin kuulee
10. Viimeinen puuroannos puolison kanssa ennen eroa
11. Puuroannos, joka syötetään sinulle ensimmäisestä viimeiseen lusikalliseen.
12. Puuron syöntiä lempimusiikkisi soidessa taustalla
13. Puuronautinto, jossa jokainen lusikallinen saa sinut huokaamaan ”naminami”

Kuten tarkkaavainen lukija varmasti arvaa, lista ei alun perin ollut aivan tuollainen eikä koskenut lainkaan puuron syöntiä.  Satuin huomaamaan sen erään naisille suunnatun nettilehden mainossivulta.  Ei jääne epäselväksi, mihin asiaan ohjeet siinä julkaisussa liitettiin.

Ohjeista ei toden totta ole tänä päivänä puutetta.  Laihtumis- ja kunto-ohjeita näkee lähes päivittäin, samoin parisuhteen ja erotilanteen hoitamiseen, kodin trendikkääseen sisustukseen ja puutarhanhoitoon liittyviä listoja.

Todella suosittuja ovat seksiin ja seksisuhteissa onnistumiseen sekä lasten kasvattamiseen liittyvät ohjeet.   Muokkasin tuon yllä olevan listan yhdestä tuollaisesta ohjeistosta, jota lukiessani pyörittelin päätäni epäuskoisena.  Todella humoristista tekstiä, vaikka ei ollut sellaiseksi tarkoitettu.  Entä, jos joku seksuaalisuuttaan etsivä nuori ihminen ottaa ohjeistuksen tosissaan – sehän on jopa traagista.

”Kyllä luonto tikanpojan puuhun vettää” sanoo vanha sananlasku.  Vaikka se riisuu seksuaalisuudesta esille ehkä vähän liiankin epäromantisoidun version, osuu se kyllä naulan kantaan siinä, että seksi on luonnollista ja jokainen osaa sen.   Luonnollista ja ikiaikaisesti ihmisen elämään kuulunutta on myös hoitaa ja kasvattaa lapsia.  Nyt kaikki tämä luonnollisista luonnollisin on lastattu kaikenlaisilla suorituspaineilla.

Viime päivien uutisissa on ollut tietoja syntyvyyden voimakkaasta alentumisesta.  Aletaan olla 1800-luvun nälkävuosien tasolla. Syitä on arvuuteltu monelta suunnalta.  Pelkäävätkö nuoret taloutensa romahtavan, onko päivähoitojärjestelmä kehno, lapsilisät liian pienet?

Ehkä yksi epäröintiä aiheuttava asia ovat juuri nuo luonnottomat tasovaatimukset, joita sekä seksiin että sen ”tuotosten” hoitamiseen liitetään.   Nuori ihminen ei enää uskalla lähteä opettelemaan seksuaalisuuttaan itseään ja toista kuuntelemalla puhumattakaan, että hän ottaisi vastaan lapsen, jonka kasvattaminen on ”asiantuntijoiden” mukaan täynnä epäonnistumisen mahdollisuuksia.  Juuri mistään et enää saa kuulla, että rohkeasti vain, kyllä tämäkin asia opitaan yhdessä kumppanin ja lasten kanssa.

Niin paljon tämä maailmanmeno kaikkine ekspertteineen ja guruineen harmittaa, että taidan lähteä syömään lohtupuuron.

Runon päivä ja suloisen suven  – ei kai?

 

Kuka nyt suvesta puhuisi vesisateessa,

etelänreissaajia katsotaan kateessa,

ainoa vitsi on pisaroiden leikki,

naamassa kalmanvärinen meikki,

vain räksä linnuista ääntä laatii

ja lauluksi kutsumaan sitä vaatii.

Elä tässä sitten suven huumaa,

lempeä herkkää ja tunnetta kuumaa.

Ja eikös se Leinokin hörppinyt viinaa,

kun ei kestänyt kovan elämän piinaa,

lauloi vain kesäheinästä, suviyöstä.

Kävi sillekin varmaan työstä

yrittää olla niin leuto ja hempeä

ylistää ihmiseloa, lempeä.

 

Vaikka nyt salkoon vedetään lippua.

Aika on todellisuuteen tippua,

katsoa ankeaa maiseman harmautta,

kaivata lämpöä, auringon armautta.

 

Mutta mitä nyt huomaan tekeväni tässä?

Taidan olla runoa vääntämässä.

Syntyipä oikein valituslaulu,

synkkä kuin laatijan naamataulu

 

Ehkä sittenkin juhlin runoa!

Siihen voi kaikki tunnot punoa,

joskus ylistää elämän iloja,

sitten purkaa huolten kiloja,

suoltaa surua, rakkauden tuskaa,

huokailla sitä, kun muisti fuskaa,

kertoa taistelut, voitot ja tappiot,

kuvailla syvätkin elämän rappiot,

laulaa ja nauraa, huutaa, itkeä,

mielestä jokaisen ajatuksen kitkeä,

näkyville tuoda mielen salat,

vannoa runolla totuuden valat.

 

Kyllä, runolle pitää lippu nostaa,

ei sille saa kylmyyttä säiden kostaa!

Saimme JTS:n kanssa tänään tehtyä varhaisesta keväästä asti puheena olleen hankinnan.  Oikeastaan puhetta olin pitänyt vain minä, sillä varsinkin tällaisissa asioissa puhenaisena toimiminen on kuulunut rooliini.  Ostimme liput Savonlinnan oopperajuhlien juhlakonserttiin Olavinlinnaan. Siellä esitetään Ludwig van Beethovenin Missa solemnis, teos, jota tekijä itse piti suurimpana saavutuksena säveltäjänurallaan.  Emeritusprofessori Matti Hyökin mukaan ”Missa solemnis on alkuräjähdys, jolla päästiin eroon barokista ja rokokoosta, ja tehtiin tilaa isoille äänille.” Odotan konserttia innokkaasti, sillä en ole aiemmin kuullut tätä sävelteosta live-esityksenä.

Kulttuuritapahtumat ja matkustaminen ovat asioita, joihin aloite on lähes poikkeuksetta tullut perheessämme minulta sekä silloin kuin lapset olivat vielä mukana että myös nyt, kun menemme erilaisiin tapahtumiin tai matkustamme kahdestaan.   Selailen lähes päivittäin matkailusivuja ja seurailen kulttuuritarjontaa ”sillä silmällä”.

Harmillista kyllä, kulttuuri käy raskaammin kukkarolle Suomessa, kuin monessa muussa maassa.   Naureskelinkin tänään säästäväiselle JTS:lle, että ajattelepa miten paljon olisit säästänyt rahaa, jos en olisi houkutellut sinua vuosien varrella niin monille matkoille, teatteriin ja konsertteihin.  JTS puhuu harvakseltaan, mutta sitäkin painokkaampaa asiaa.  Niin nytkin.

-No, olisihan sitä voinut säästää vielä enemmän olemalla syömättä, hän sanoi ja ilmaisi samalla sen, minkä tiesinkin:  häntä ei ole yksikään reissu tai kulttuurimeno harmittanut jälkeenpäin, ei edes silloin, kun talous on ollut tiukalla. Lähtemiseen houkutteleminen vain on ollut minun tehtäväni.  Se on tosin aloitettava ajoissa, sillä asialle lämpeneminen on oma prosessinsa.

– Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, sanoi kulttuuriimme syväjäljen jättänyt henkilö parituhatta vuotta sitten.   Arki käytännöllisine puuhineen ja puurtaminen työn kimpussa ovat arvokkaita asioita.  Jos elämä alkaa olla yksipuolisesti vain arkea, tuntuu, että ihmismieli päätyy matelemaan luontonsa vastaisesti liian alhaalla.

Ihmisellä on kyky kohota arjen yläpuolelle, ja hyviä kohottajia ovat erilaiset kulttuurin tuotokset.  Mukaansa tempaava kirja, konsertti, urheilukilpailu, lentonäytös, taidenäyttely, runoilta, teatteriesitys, mikä tahansa tilaisuus, jossa voi asettua yleisöksi ja seurata jotain, jonka joku toinen on valmistanut, tarjoaa tämän mahdollisuuden nousta, jopa lentää hetkeksi vähän korkeammalle.

Mitä paremmin asia on valmisteltu, sitä varmemmin yleisö saa arjesta irrottavan elämyksen.  Samalla tulee kokemus, että esiintyjät arvostavat yleisöään tarjoamalla korkeatasoisia esityksiä. Emeritusprofessori Matti Hyökki kertoo Savonlinnan oopperakuoron valmistautuvan kesän esiintymisiin viikonloppuleireillä, jolloin lauletaan jopa kymmenen tuntia päivässä.  Suurimman työn kukin laulaja tekee kuitenkin Hyökin mukaan talven mittaan omassa kodissaan.   On etuoikeus päästä seuraamaan tehtäviinsä huolella valmistautuneita  kuorolaisia, osaavaa orkesteria ja loistavia solisteja.

Missa Solemnis on hyvä syy mennä Savonlinnaan.  Hyvä syy minulle on sekin, että se on kotiseutuani.  Valoisa suviyö kotoisella Saimaalla ja vehreät maisemat vetävät puoleensa.  Edelleen hyvä syy on myös paikallinen ruokakulttuuri.  Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, mutta ei ilmankaan.  Paistetut muikut ja lörtsykahvit kuuluvat ilman muuta ohjelmaan kesäisessä Savonlinnassa.

1. Solmi läheiset suhteet puolisoosi viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulet lapsesi perheenlisäyksestä. Äiti kyllä pärjää vaikka kuinka monen kanssa yksin.  Mummolla saattaa olla vaikeuksia yhdenkin kanssa.
2. Lapsen ollessa yökylässä käy nukkumaan puolen yön tienoissa, jos aiot saada viiden tunnin yöunet.
3. Opettele sanomaan ei, vaikka se kuinka raastaisi sydäntäsi ja vaikka olisit hankkinut hyllyt täyteen herkkuja juuri tätä päivää varten. Jos olet houkutellut lapsen aamupuuron syöntiin voilla ja sokerilla, lounaslautasen tyhjentämiseen lakupatukalla, välipalaleivän toisen puoliskon pureskelemiseen vanukaspurkilla ja totuttanut häntä pinaattikeiton makuun lupaamalla jätskitötterön jälkkäriksi, älä iltapalalla enää sorru keksisirkukseen.
4. Panosta nukkumiseen. Valveilla ollessa kaikki, mitä sinusta irtoaa, on käytössä sataprosenttisesti, sillä lapsi huomaa kyllä, että et kykene sanomaan hänelle ei.  Sinun on jaksettava vielä iltapalallakin ensin estellä ja lopulta nousta ottamaan kaapista se keksipaketti.  Yökyläläisten kyseessä ollen jaksamisvaatimus ei lopu edes siihen, ei alkuunkaan.  Vaikka he heräsivät viideltä, heillä riittää virtaa vielä yhdeksältä juosta hammasharjaa pakoon.
5. Älä kastele puutarhan kukkia lapsen kanssa kirkkaassa auringonpaisteessa. Kukat voivat saada palovaurioita, silla lapsi kastelee tietenkin kukkia, ei juurimultaa.
6. Vartioi myös puolisosi puheita, erityisesti kun hän ajattelee olevansa hauska. Muista nauraa äänekkäästi ja vitsivitsiviestinnällä, kun hän lausuu vaikkapa, että aurinko paistaa ja kuu mottaa.  Parhaassa tapauksessa lapsenlapsesi voi opettaa sinut ja puolisosi lopultakin puhumaan selvästi ja yksiselitteisesti.
7. Hanki syöttötuoli. Puolison käyttäminen syöttötuolina saattaa johtaa, paitsi pesukoneen käynnistämiseen, myös turhaan parisuhdekriisiin.  Hän ei välttämättä usko, että on aivan sama toimiiko syöttäjänä vai pitääkö ”syövää” lasta sylissä.
8. Ryhdy heti ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä treenaamaan futista, säbää ja jääkiekkoa, erityisesti maalivahdin hommia. Ennen kuin huomaatkaan, olet keskellä pallosadetta.  Ajattele, miten itsetuntoasi hivelee lause: ”Mummo tulee pelaamaan, nyt saadaan tosi kova matsi!”
9. Usko makaronilaatikkoon yhtä lujasti, kuin uskoit siihen omia lapsiasi syöttäessäsi. On turhaa tehdä ruokailusta opetustapahtumaa. (Opettajamummolle voi suoda tällä kohtaa erivapauksia, sillä hän ei kykene olemaan opettamatta.  Ja tämä ei koske vain ruokailua eikä vain lapsia.)
10. Jos järkesi sanoo, että mummotouhu on silkkaa rääkkiä, mutta tunteesi todistavat, että tämän kaiken keskellä olet maailman onnellisin ihminen, luota tunteisiisi. Et voi saada rauhallista ja seesteistä päivää ja mummon onnea samanaikaisesti.

Aamulla herättyäni vilkaisin tapani mukaan ensimmäiseksi kelloa.  Kymmentä yli seitsemän!  – Kiitos, sanoin spontaanisti puoliääneen.  Vilkaisin petikaveria. JTS ei tuosta näyttänyt häiriintyvän, jatkoi vain hievahtamatta syvähengitystään.  Hän nukkuu kuin talviuniaan kuorsaava otso illasta aamuun eikä herää, vaikka ukonilma riehuisi juuri yläpuolella.  Omaa nukkumistani voi pikemminkin verrata aina varuillaan olevan vahtikoiran uneen.

Säpsähdän valveille pienimmästäkin syystä, vilkaisen kelloa useita kertoja yössä ja pinkaisen aamulla vartioimaan maailmanmenoa yleensä auringon kanssa samoihin aikoihin.  Senpä takia nukkuminen valoisana kesäaamuna seitsemään asti tuntuu, kuin olisi kallisarvoisen lahjan saanut.  Yö oli muutenkin ehjä, en herännyt kertaakaan katsomaan kelloa tai pyörittämään edellisen päivän tapahtumia päässäni.

Joskus vuosia sitten valitin kehnoa nukkumistani työpaikalla. ”Hyvä omatunto on paras päänalunen”, totesi yksi hyväuninen kollega sananlaskua siteeraten. En myönnä, että minulla olisi rikollisia taipumuksia siinä määrin, että omatunto soimaisi hereille tehtyjen vääryyksien takia.  Koen myös olevani suhteellisen järkevä ihminen, jolla on arvostelukykyä ja suhteellisuudentajua.  En menetä malttiani helposti ja minulla on useimmiten tunne, että hallitsen asiat ja tilanteen.  Päiväsaikaan.  Toisin on yöllä.

Saatan pilata yöuneni naurettavan pienillä asioilla. Pari vuotta sitten teetin kuvataiteessa lasinmaalaustyön, jonka olin kyllä valmistellut kokeilemalla ja antamalla mielestäni ihan riittävän tarkat ohjeet työn toteuttamisesta.  Tuloksena oli toinen toistaan järkyttävämmän näköisiä purkkeja ja purnukoita.  Vain muutama työ onnistui. Tunnin aikana ja valmiita töitä katsellessani sanoin itselleni, että juttu on ihan ok. Näitä sattuu.  Sattui harmillinen arviointivirhe, joka ihan anteeksiannettavaa.  En voinut arvata, että värin sekoittaminen liimaan on liian hankalaa, ja kärsivällisyys ei suurimmalla osalla riitä.  En ajatellut asiaa sen enempää, vaan siirryin seuraaviin tehtäviin.  Kypsä ja itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen ei nimittäin jää suremaan virheitään, vaan oppii niistä ja menee rohkeasti kohti uusia haasteita.

Enkös seuraavana yönä herännyt kuvittelemaan reaktioita kodeissa, kun työt päätyvät sinne ihmeteltäviksi.  – Jaa, että on tehty kuvataidetta, tosiaan.  Annoin vielä tuon erikoisen kauniin purkin lapselle, pilalle meni!   Pyöriskelin vuoteessa aikani ja yritin mielikuvaharjoitusten avulla vaihtaa ajattelun kohdetta, kunnes totesin, että on parasta ryhtyä puuhaamaan jotain muuta kuin nukkumisyritystä.  Pari tuntia siinä vierähti, ja taisi mennä pari leipäpalaakin ennen kuin väsymys otti vallan, ja sain taas unen päästä kiinni.

Aamulla tietysti, jälleen kerran, äimistelin yön valvomista ja sen syytä.  Ei mitään järkeä tuollaista asiaa ruveta märehtimään tuntitolkulla.  Ensin valvominen turhasta syystä ja sitten häpeä siitä, että ei ollutkaan niin fiksu ja kypsä ihminen.

Ihmisen psyyken asiantuntijat ovat varmaan jo jonossa suoltamassa analyysiä kertomastani ja antamassa ohjeita yöelämän parempaan hallintaan.  Saattaa olla, että osaisin itsekin laatia jonkin tason selvityksen siitä, mikä ajaa järkevää ihmistä pähkähulluihin ajatuksiin öisin.

Tosiasiassa olen jo vuosikymmeniä hyväksynyt koiranunisuuden osaksi itseäni ja puolineuroottista persoonaani, samoin siihen liittyvät harmin ja häpeän tunteet.  Työt ovat tulleet tehdyiksi aina jollakin tasolla niin kotona kuin työpaikalla.  Olen pysynyt kasassa.  Minulla menee suorastaan hyvin, ainakin noin omasta mielestä.  Nukkumisosaajat olkoot iloisia osaamisestaan.  Minulle riittää muutama hyvä yö silloin tällöin.

Mummoviikon yksi hyvä puoli on, että lapsenlapset pelastivat minut joutilaisuuden tylsyydeltä ja, totta puhuen, myös muutamilta kotiaskareilta, jotka odottavat tekijäänsä.  En erityisemmin rakasta astiakaappien tai lasivitriinin siivousta, joten hyvä syy niiden hommien lykkäämiseen on tervetullut.  Kärsivällisyys ei ole parhaita puoliani ja se pyrkii loppumaan kesken, kun ensin pitää nostella herkästi särkyviä esineitä pois kaapista, sitten siivota se ja lopuksi vielä nostaa kaikki takaisin paikoilleen.

Suhteeni siivoamiseen ja paikkojen järjestämiseen on muutenkin joutunut aina vain pahenevaan käymistilaan lastenlasten myötä.  En taida olla enää se sama huushollerska, josta mieheni isoisä sanoi: – Ullan huushollissa tietää, mistä suolapurkki löytyy.  Vaikuttaa vahvasti siltä, että kodin opit alkavat unohtua.

Lapsuudenkodissani viikkosiivous tehtiin aina samassa järjestyksessä.  Matot vietiin ensin ulos, sitten lakaistiin ja imuriaikakaudella imuroitiin sekä luututtiin lattiat. Puhdistaminen aloitettiin vävynpenkeistä, siis listojen päällisistä.  Lopuksi pyyhittiin pölyt, myös fiikuksen lehdiltä.  Vuodevaatteet tuuletettiin ja aluslakanasta käännettiin puhdas puoli päällepäin.  Maljakkoon haettiin kukat heti, kun jotain oli luonnosta saatavissa.   Erityisen hyvin muistan lehtikuusen oksien punaiset kukinnot, kullanhohtoiset kullerot, kielot ja keskikesän niittykukkakimput.  Ruiskaunokkejakin löytyi siihen aikaan päivänkakkaroiden kumppaniksi.  Minä keräilin mielelläni kissankelloja, joiden pyöreää muotoa aina ihastelin.  Kukkapenkistä haettiin myöhemmin kesällä pioneja, kehäkukkia, daalioita, ja syksymmällä maljakossa tuoksuivat leimukukat.

Erikseen olivat sitten alkukesän suursiivousurakat.  Niitä varten metsästä haettiin lehtiluuta, jolla aluksi pudotettiin seiniltä ja kaappien päältä hämähäkinseitit ja pölyt.  Kaapit tyhjennettiin, pestiin sisältä ja ulkoa ja vaihdettiin tarvittaessa hyllypaperit. Verhot laitettiin pyykkiin ja matot vietiin saareen pestäviksi.

Matonpesupäivät poikkesivat muusta siivoustouhusta edukseen.  Ne olivat kesän hauskuutta parhaimmillaan. Aurinko paistoi, mäntysuopa tuoksui ja juttu kulki juuriharjan tahtiin, usein varsin lukuisan pesijäjoukon kesken.  Jynssäämisen lomassa pulahdettiin useamman kerran Saimaan aaltoihin virvoittumaan.  Mökin kaasuliedellä kiehuivat ahkeruuskahvit, ja takassa paistuivat makkarat.

Kerran omien lasteni ollessa alle kouluikäisiä olin lukemassa heille kirjaa, kun silloisen kotikylämme vanhemmista naishenkilöistä yksi tuli kotiimme jotain asiaa toimittamaan.  Lasten lelut olivat hujan hajan ja taisi siinä muutama vaatekappalekin olla muualla, kuin naulakossa tai vaatekaapissa.  Rouva totesi asiansa toimitettuaan, että yhteen kylällä asuvan ison perheen kotiin ei koskaan pääse menemään niin, ettei kaikki olisi siistiä ja järjestyksessä. – Niin että näkemiin sitten.  Tuo tapaus on painunut muistiini yksityiskohtia myöten, mikä kertoo siitä, että nolostumiseni ja häpeäntunteeni ovat olleet huipussaan.

Kun juuri tällä hetkellä katson ympärilleni, on näky jokseenkin samanlainen, kuin tuon kiusallisena kokemani vierailun aikana.  Erona on tosin se, että silloin hujan hajan olevaa tavaraa oli vain kahden lapsen jäljiltä.  Nyt pelaamisen ja muun ulkona ravaamisen jäljiltä väsyneitä lapsukaisia on unia vetelemässä kuusi sotkukykyistä ja yksi tulevaisuuden kyky.  Jälki on sen mukaista.

Eroa on myös siinä, että jos nyt täällä pidättyväisten naapuruussuhteiden seudulla joku tulisi yllätysvierailulle, pyytäisin hänet peremmälle enkä nolostuisi ollenkaan.  Ehkä olen järjestyksen ihminen kuitenkin edelleen.  En vain niin kovasti enää välitä esineiden järjestyksestä.  Kunhan asioiden tärkeys on järjestyksessä.  Loppujen lopuksi luulen, että minusta on tässä asiassa kehkeytynyt lastenlasteni ansiosta aiempaa siistimpi tyyppi.

Täydellinen päivä? Kierros Prahan vanhassa keskustassa, Kaarlen silta, vahakabinetti ja Comenius, Petrinin kukkula?  Päivän vaellus Eilatin vuoristossa, eväät Akabanlahtea katsellen, pulahdus lämpimään meriveteen ja meriahventa päivälliseksi? Rooma, ikuinen kaupunki ja Vatikaanin taideaarteet, espresso macchiato kiireesti ,seisoen, ja seuraavaan kohteeseen?  Soutelua Saimaalla, uinti Pääsaaren ympäri pari kertaa, muurinpohjalettujen paistamista ja illaksi oopperaan? Voisi ollakin, mutta tänään se on tänään.

Aamulla ennen seitsemää auton rattiin ja valoisassa kesäaamussa mummohommiin.  Liikennettä vähänlaisesti loma-Suomen aamussa, mukavaa ajella kaikessa rauhassa.

Perille päästyä kaksi reipasta kypäräpäätä vastassa.  Käy ilmi, että äiti on lähettänyt nämä vähän liiankin energiset aamuvirkut pyörälenkille tasoittumaan.  Sisällä syliin hyppää simpanssityylillä yksi ilopilleri.  Neljäs nukkuu vielä.

Aamu sujuu liikunnallisissa merkeissä.  Ihmeekseni ilmenee, että on olemassa leikki, jota en tunne.  Lapset ovat innoissaan voidessaan opettaa talonmiesleikin mummolle.

Päivittäisen lukutuokion pidämme aurinkoisen sään kunniaksi ulkona terassin rappusilla.  On ilo huomata, että lapset jaksavat keskittyä kuuntelemaan tietotekstiäkin, jota tällä kertaa heidän toivomuksestaan luen heille.  Tai oikeastaan yhden toivomuksesta, sillä jokaisen toive toteutetaan vuorollaan, vältytään kinastelulta.

Mummorupeama päättyy jo aamupäivän puolella, ja kotihommiin jää monta aurinkoista tuntia.  Käyn hankkimassa kukkapenkin reunakasveiksi kymmenen miljoonakelloa, jotka yllätyksekseni maksavat vain euron kappale.  Ihan kunnollisia taimia kuitenkin. Pari isoa petuniaa sekä lila ja valkoinen pelargonia huutelevat suuntaani puutarhakaupan hyllystä ja suorastaan vaativat päästä mukaan.  Ja pääseväthän ne.

JTS:n kanssa juomme päiväkahvit tavan mukaan ystävällisen ja kodikkaan hiljaisuuden vallitessa ja siirrymme ulos nauttimaan kesästä.  Todellakin, aurinko paistaa ja lämmintäkin melkein 20 astetta. Sää, johon ei enää uskonut, onkin nyt totta.  Unkarinsyreenin tuoksuun sekoittuu jo pionin vahva aromi, unikot ovat avanneet ensimmäiset tulipunaiset kukkansa ja mustilanhortensian kukkanuput erottuvat valkoisina vihreää vasten.  JTS leikkaa ruohon ja jättää valkoapilaa, maahumalaa ja belliksiä sinne tänne kukkimaan.

Kokoan istutusvälineet kukkapenkin viereen.  Kiittelen Kekkilän kanoja, jotka ovat osanneet kakkia siistiä teholantaa istutusten juurille laitettavaksi.  Peittelen lannoitteet huolella, sillä ne alkavat heti purkista päästyään kilpailla hajuylivallasta pionin ja syreenien kanssa.  Siinä uusia taimia istutellessa ihastelen entisiä ja nypin vesiheinän alkuja niiden juurilta.  Aurinko lämmittää selkää ja saa kukkapenkin kasvit ja taustan havut hehkumaan.  Niin monta erisävyistä vihreää, punaista, keltaista, valkoista, pinkkiä.

Juuri tässä kohtaa, kasvien värejä katsellessa ja multaa taimien juurille painellessa tajuan sen: tämä päivä on täydellinen.  Ei tee mieli mihinkään.  Minulle sopisi hyvin, että taivaassa olisi tällaista.