Yksi ystävistäni jakoi sosiaalisessa mediassa kuvan kotiseudustaan. Kuvassa on avara näkymä läntisen Suomen kulttuurimaisemaan, seuduille, joita taiteessa ovat luonnehtineet pitkät peltosarat, ladot ja isot punamultaiset talot valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunanpuitteineen. ”Mieli lepää.” sanotaan kuvatekstissä. Kotiseudulle, kotiin pääseminen tuo levon.
”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan. Sepä koti kulta on, koti kallis verraton.” Tuota vanhaa lastenlaulua lauloin oman luokkani kanssa koulupäivän päätyttyä opettajanurani alkuvuosina. Lapset lauloivat sitä aina innokkaasti ja hartaasti. Eihän se tietenkään kertonut tosiasioita siitä, mikä oli kotona odottamassa. Vastassa saattoi olla melua, rähinää ja riitaa. Jokaisessa kodissa on kuitenkin niitäkin hetkiä, joihin tuon laulun sanat viittaavat. Niitä laulaessamme ajattelimme ja kaipasimme.
Työurani stressaavinta aikaa eläessäni koin usein hyvin voimakkaasti sen hetken, kun avasin työpäivän jälkeen kotioven. Astuin sisään ja oven sulkiessani suljin sen ulkopuolisen maailman itseltäni. Lapset olivat harrastuksissaan, vetäytyneinä huoneisiinsa tai jo muuttaneet pois kotoa, ja JTS ei ollut vielä palannut töistä. Kukaan ei vaatinut huomiotani.
Ajattelin, että tällaiselta varmaan tuntuu päästä lopulliseen kotiin ajan rajan takana. Kaikki raskas ja vaikea jää taakse. Ei tarvitse venyä, ymmärtää, innostaa, arvioida, sovitella eikä jaksaa. Voi vaikka saman tien retkahtaa sohvalle lepäilemään, avata suklaalevyn ja antaa sen palojen sulaa suussa välittämättä kaloreista ja grammoista.
En tainnut kertaakaan retkahtaa sohvalle töistä tultuani, sillä mielessäni oli päivän odotetuin kahvihetki. Päällysvaatteet riisuttuani menin ensimmäiseksi lataamaan kahvinkeittimen. Juoman valmistuessa vaihdoin työvaatteet kotoisiin verkkareihin ja löysään neuleeseen. Erityisellä hartaudella vedin villasukat jalkaan. Villasukat ovat minulle suorastaan kodikkuuden symboli.
Koti on mielen lepopaikoista parhain, mutta on niitä toki muitakin. Asuin vanhan kyläkoulun yläkerrassa, kun aloitin työni opettajana. Ensimmäinen askare aamulla oli tulen sytyttäminen puuhellaan. Tulitikun raapaisusta syntyvä liekki ja tuoksu, palamisen ääni ja käpristyvään tuohenpalaan ja kuiviin polttopuihin leviävän tulen tuijottelu vähensivät edessä olevan työpäivän jännitystä.
Elävän tulen katseleminen vaikkapa keskellä metsää laavunuotion äärellä, takan tulisijassa, leivinuunissa tai pienessä kynttilän liekissä vangitsee katseen paikalleen, ja samalla mieli rauhoittuu ja lepää. Syksyn saapumisessa on puolensa. Kynttilät syttyvät ja elämisen kiihkeä kesärytmi vaihtuu levollisempaan sykkeeseen.
Oma kotiseutuni ei ole maisemaltaan avara, kuten tuo alussa mainittu Pohjanmaan näkymä. Mäet ja metsät peittävät kaukaisemmat kohteet. Lapsuusmaisemissani Saimaan rannoilla on kuitenkin paikkoja, joissa katse yltää kilometrien päähän. Isolle, tyynelle selälle katsellessa mielen kuohuntakin tyyntyy ja tasoittuu. Merkillistä kyllä, mutta myös tuulisella säällä rantaan iskeytyvien vaahtopäiden katselu tuntuu vähentävän stressiä.
Ukonilma kasvaa järviolosuhteissa joskus majesteettisen voimakkaaksi. Rajuilmassakin on oma rauhoittava vaikutuksensa. Ehkä siinä ryskeen, salamoinnin ja veden ryöppyämisen keskellä jossakin mielensä pohjalla taas muistaa, että ei ole vastuussa koko maailman menosta.
Mieli osaa tehdä lepokodin itselleen onneksi monella tavalla ja monenlaisissa paikoissa. Itse olen jo parin viikon ajan illan hämärtyessä sytyttänyt kynttilän tai useampia. Kynttilän liekkiä katsellessa mieli lepää.