Menneisyyttä ja marjanpoimintaa

Olen taas vajonnut sinne, missä viihdyn niin äärettömän hyvin, historiaan.  Eilinen Parikkalan seurakunnan juhla pyörii edelleen mielessäni.  Juhlan kohde, 200 vuoden ikäinen kirkkorakennus ympäristöineen, tutut virret, tunteita herättäneet puheet, keskustelut kirkkotarhassa ja seudun menneisyyttä valaiseva näytelmä, kaikki meni suoraan sydämeen.

Tänään olen lukenut tilaisuudessa julkaistua ”Parikkalan kirkko 200 vuotta (1817-1917)keskellä pitäjää ja pitäjäläisiä” – teosta.  Aihetta on tutkinut Jaana Juvonen ja hän on myös teoksen kirjoittaja. Kirjan vanhin valokuva on vuoden 1892 helluntaijumalanpalveluksesta.  Näkyvissä on tuttu alttaritaulu ja saarnastuoli, ja näkymä on muutenkin tutun oloinen.  Tuntemattomia ovat kuvassa näkyvät ihmiset.  Luonnollisesti kukaan heistä ei ole enää elävien kirjoissa.

Kameroita oli eilen joka puolella kirkkoa, ja kuvia otettiin varmasti satoja.  Ehkäpä jotakin niistä katsellaan reilun 120 vuoden kuluttua samoin, kuin minä tänään katselin tuota vanhaa kuvaa.  Meitä eilisen juhlan vieraitakaan ei silloin enää ole, ei edes puolen vuoden ikäistä pojanpoikaani, joka oli yksi juhlavieraista.

Historiassa oleskelua edisti tänään marjametsässä samoilu.  Marjasaaliissa ei juuri ole kehumista, mutta ruumis ja sielu jäivät reilusti saamapuolelle.  Vettä satoi hiljalleen koko ajan.  Olin pukeutunut poutasäätä varten, joten kastuin aika pahasti.  En vain malttanut lähteä pois.

Metsä oli se sama, jossa kävin viime kesänäkin ja olen käynyt monta kertaa.  Setäni metsä, jossa hän on vaellellut ja metsästänyt vuosikymmeniä sitten. Tunsin saman kangasmetsän tuoksun ja kuljin marjaämpärini kanssa samaa tietä, jota hän aikoinaan kulki Ratto-koiransa seuranaan ja haulikko olallaan. Sitä tietä ovat vuosisatojen ajan kauppamiehet kulkeneet aina Viipuriin asti.

Illalla silitin isoäitini Iidan kirjoman käspaikkaliinan, jonka sijoitin kirjahyllyä verhoilemaan.  Iida on pistellyt huolelliset kirjontapistonsa tyttönä ollessaan, luultavasti 1910-luvun alkuvuosina.  Iidan elämäntarina on tarina kauniista ja rohkeasta naisesta, joka eli läpi sellaiset vaiheet, että Brooken ja Taylorin seikkailut kalpenevat niiden rinnalla.

Iidalla oli mielitietty, Hugo, jota moni muukin seudun tytöistä havitteli.  Erityisesti yksi neito oli niin Hugon pauloissa, että Iida päätti lähteä viilentelemään omia tunteitaan.  Hän päätyi Viroon, Tarton kaupungin kupeeseen, Vahin karjatalouskoulun navettaan karjakoksi.  Tapaus avasi Hugon silmät.

Hugo alkoi pommittaa Iidaa tunteellisilla kirjeillä.  Ei pystynyt välimatka Iidankaan rakkautta sammuttamaan.  Kirjeistä on luettavissa väkevä kaipaus, jota ei peitelty.

Tarina jatkui sitten Iidan paluulla Suomeen ja parin avioitumisella.  Viisi lasta, kovaa työtä Hugon ollessa luottamustoimissaan paljon menossa, kosteita juhlia ja taloudellisista riskisijoituksista selviämistä, kaksi maailmansotaa, joista toisen aikana keuhkotauti lukuisista parantolajaksoista huolimatta paheni – siinä oli Iidan elämä, jossa kauneudesta ei niin ollut väliä, mutta rohkeutta tarvittiin sitäkin enemmän.  Iida oli alun perinkin pieni ja hento, ja keuhkotauti kuihdutti hänet lopulta pois. ”Maailman ystävällisin ihminen”, sanoi isäni äidistään.

Hyvä on elää nykypäivän Suomessa.  En romantisoi menneisyyttä enkä kaipaa aikaa ennen televisiota ja tietokonetta.  Mutta sen verran minäkin ymmärrän, että ilman noita menneisyyden ihmisiä ja heidän ponnistelujaan ei meillä olisi tätä, mitä meillä nyt on.  Jospa ihmiset sadan ja kahdensadan vuoden kuluttua voisivat sanoa samaa meistä tämän ajan ihmisistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *