Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat soittaa mitä tahansa instrumenttia taitavasti. Samoin katson kadehtien kädentaitajia, niitä, joilta syntyy sukka- tai lapaspari kirjoneuleena parissa päivässä. Sekin on komeaa katseltavaa, kun balettitanssijat, voimistelijat tai taitoluistelijat hallitsevat kehonsa viimeistä pientä lihasta myöten ja vielä tekevät sen taiteellisesti. En osaa mitään noista enkä usko, että koskaan olisin oppinutkaan. En olisi ollut riittävän lahjakas enkä olisi jaksanut harjoitella tarpeeksi.
Kun aloin kirjoittaa näitä blogitekstejä, päätin, että pyrkisin kirjoittamaan joka päivä jotain. Julkaiseminen ei ole niinkään tärkeää, mutta jatkuva kirjoittaminen on. Siinä säilyy ote tekemiseen ja tekeminen tuntuu helpolta. Kirjoittamiseen pätee sama sääntö, kuin yleensä tekemiseen: kun teet säännöllisesti, tekeminen muuttuu vaivattomaksi.
Ajattelin myös, että päivittäinen tekstin tekeminen on luontevaa silloin, kun sille ei aseta mitään erityisiä tavoitteita. En hae isoa lukijajoukkoa, minulla ei ole tässä blogissa edes laskuria. En markkinoi mitään ajattelutapaa. Tarkistan kyllä faktat, jos sellaisia esitän, mutta en esitä niitä vakuuttaakseni ketään mistään. Haluan vain jakaa sitä, mitä olen kokenut.
Eilen jäi kirjoittamatta. Kun illalla istuin koneen ääreen, sain muutaman aloituksen tehtyä, mutta jokainen niistä jäi yhteen tai kahteen kappaleeseen. Olisi ollut helppoa jatkaa. Tämähän on helppoa, kun olen koko ikäni harjoitellut.
Jo pienenä tyttönä rakastin sanoja, kuulemiani ja lukemiani sanoja. Kun opin kirjoittamaan, kirjoitin ja kirjoitin, ensin kynällä paperille, sitten mekaanisella kirjoituskoneella, sen jälkeen yksinkertaisella sähkökoneella ja ennen tietokonetta jonkinlaisella alkeellisella tekstinkäsittelylaitteella. En mielestäni liioittele, jos sanon, että pystyn kirjoittamaan mistä tahansa milloin tahansa yhden A-nelosen parissa tunnissa, niin ahkerasti olen tätä asiaa harjoitellut. Eri asia on sitten tekstin sisältö.
Se sisältöpuoli laittoikin eilen epäröimään. Miksi ihmeessä jakaisin ihmisille päiväkirjamerkintöjäni päivä toisensa jälkeen? Ketä kiinnostaa missä olen ollut, miten kauan ja mitä tehnyt? Eiköhän tämä mene jo narsismin puolelle, kun on koko ajan itseään esittelemässä? Ja ennen kaikkea äitini usein toistama huokaus: – Eiköhän kannattaisi pitää edes jotain omina tietoinaan? Noloa meininkiä kerta kaikkiaan.
Tänään olin jo aikeissa luopua tekstien julkaisemisesta. Voisin kirjoitella omaksi hyödykseni, selvitellä ajatuksiani pukemalla niitä sanoiksi ja tallentaa jälkipolville luettavaksi.
Sitten rupesin miettimään, miten itse suhtaudun, kun joku kirjoittaa itsestään jotain. Minulla on kaksi suhtautumistapaa. Joko en lue tai luen.
Siinähän se ratkaisu tulikin. Näitä juttuja luetaan tai ei lueta ja sillä siisti. En rupea anteeksi pyytelemään, kun en kuitenkaan kerro muista kuin itsestäni, ja jos kerron jostakin toisesta, pyydän luvan kertomiseen. En halua nolata ketään enkä missään tapauksessa loukata tai satuttaa. Niinpä jatkan kirjoittamista ja julkaisemista. Kerron päivieni kulkua ja mieleni liikkeitä siinä ohessa.
Tämän päivän tarinan tiivistän yhteen tapahtumaan. Tiskasin astioita, kun poikani perhe oli lähtenyt päivälliseltä. Siinä tiskiharjaa pyöritellessäni mieleni vietti juhlaa. Tunsin valtavaa kiitollisuutta rakkaista ihmisistä. Miten olenkaan iloinen, että voin jakaa tuon tunteen sen kanssa, joka päätti lukea.