Aiheita iloon

Facebookissa kiertää aika ajoin erilaisia haasteita.  Olen kovasti pitänyt kaikista positiivisuushaasteista.  Hyvinkin alhaalla mateleva mieliala saattaa kohentua ihan vain siitä, kun pääsee lukemaan, mitkä asiat saavat jonkun kaverin iloiseksi jonakin päivänä.   Vaikka itselle ei samaa haastetta tulisikaan, pelkkä kaverin ilonaiheiden ajatteleminen haastaa tarkastelemaan omaa arkea myönteisestä näkökulmasta.

Tänä päivänä en tarvinnut haastetta, sillä iloa tuntui tulevan pitkin päivää monenlaisista asioista.  Heti aamusta luin nettiartikkelista erään tosi-tv-tähden perusteluja vaimonsa ja kahden lapsensa jättämiselle.  Hän kuvaili hyvin herkästi ja runollisesti ihastumisensa syitä mainiten erityisesti uuden rakastettunsa ihanat silmät ja katseen sekä ”täydellisen pyllyn”.  Kolmas ja ratkaiseva rakastumisen syy oli ollut se, että uusi naisystävä oli pakannut lahjansa sopivanlaiseen lahjapaperiin.

Ja miksi tuo juttu ilahdutti?  Eihän se itsessään tietenkään ilahduttanut millään tavalla, päinvastoin, tuli murhe erityisesti lasten puolesta.  On oikeastaan kaunistelua sanoa, että tuli murhe.  Tunsin niin voimakasta vihaa tuota donjuania kohtaan, että olisin voinut pamauttaa häntä sahalla, jota myöhemmin päivällä käytin.  Kyllä oksat katkeilivat vauhdilla, kun kertailin tuota tarinaa mielessäni myöhemmin päivällä.

Ilahduin siitä, mitä minulla on.  Minulla on JTS.  Sellaisia silmiä, takapuolta ja lahjapaperia ei löydy, että niiden takia edes harkitsisin hänestä luopumista.  Sekin ilahduttaa, että JTS ei ole niin vähä-älyinen, että olisi lähtenyt jonkin ripsiään räpsyttelevän pyrstönkeikuttajan perään.

Toinen ilonaihe tuli tyttärenpojan kanssa keskustellessa.  Vein häntä hänen ensimmäiselle pianotunnilleen.  Arvelin, että varmaan häntä jännittää. – Ei mua enää jännitä niin paljon, kun mä kuulin, että se piano-ope on tosi vanha, poika tuumasi.  Mukavaa ajatella, että ”tosi vanhojen” seurassa ei tarvitse jännittää.  Taidan kylläkin kuulua, oletettavasti vielä vanhojakin rennompaan, tosi tosi vanhojen joukkoon, sillä piano-opettaja oli ainakin kymmenen vuotta minua nuorempi.

Myös pihan runkoruusu ilahdutti.  Se on pitänyt pari viikkoa kukintataukoa.  Nyt siinä on valtavasti nuppuja.  Saattaa olla, että kesän komein kukinta on vielä edessä.  Nuppu tuo aina ilon eikä pelkästään itseensä sisältyvän lupauksen takia.  Se muistuttaa ajasta, jolloin saimme esikoistyttäremme. Kun appeni näki vauvan ensimmäistä kertaa, hän lausui spontaanisti kääröä katsoessaan: -Nuppu!  Siitä tulikin tytön toinen nimi.

Iltapäivälehtien nettiartikkeleita piti selailla vielä illemmallakin.  Mallimaailmassa mainetta niittänyt suomalaisnainen kertoi jättäneensä ylellisen ja helpon elämän miljonäärin vaimona.  Häntä oli alkanut huolestuttaa se, että oma poika tottui toimettomuuteen ja laiskotteluun. Kun kaiken sai ilmaiseksi, ei esimerkiksi koulunkäynti ja ponnistelu opinnoissa innostanut poikaa lainkaan. Nyt, tehtyään radikaalin ratkaisun ja jätettyään helpon elämän, nainen itse pärjää, ja myös poika on oppinut näkemään vaivaa ja tekemään työtä.  Luokanopettajan työstä juuri eläkkeelle jääneen mummelin sydäntä tämä juttu lämmitti.  Siinäpä toimivat äidillä järki ja sydän yhdessä, lapsen parhaaksi.

Ruokapöydässä iloon riitti tänä päivänä peruna ja silli.  Olikin tosi maukas perunalaatu ja sopiva nälkä pöytään astuessa.  Jokapäiväinen ilo, jota ei sovi väheksyä.

Näin päivä sujui.  Ilosta iloon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *