Vuosina 1866-1868 Suomessa oli nälänhätä, jonka aikana noin kaksisataatuhatta ihmistä menehtyi aliravitsemukseen ja siitä seuranneisiin tauteihin. Noin sadalla paikkakunnalla nälkävuodet on huomioitu muistomerkillä, mutta kansallista, näille tapahtumille pystytettyä muistomerkkiä meillä ei ole. Asiasta puhutaankin varsin vähän. Sen sijaan esimerkiksi alle satatuhatta uhria vaatinut toinen maailmansota on olennainen osa koulujen historianopetusta ja myös julkista keskustelua.
Irlantilainen tutkija Andrew Newby nosti äskettäin esille vaikenemisen, joka Suomessa kohdistuu sadanviidenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Irlannissa vastaavanlaiset nälkävuodet sijoittuivat 1840-luvulle, ja niiden muistoa pidetään edelleen aktiivisesti ihmisten tietoisuudessa. Newby ja suomalaiset tutkijat antavat vaikenemiselle erilaisia selityksiä kansallisesta ylpeydestä ja sitkeästä kansanluonteesta senaatin haluttomuuteen hoitaa tilannetta esimerkiksi lainanotolla ulkomailta.
Itseäni alkoi kiinnostaa nälkävuosien historia ja totesin, että asia on todellakin ollut esimerkiksi omana kouluaikanani hyvin vähän esillä. Nykyisessä kotikunnassani Mäntsälässä on professori Heikki Varjan suunnittelema nälkävuosien uhrien muistomerkki, joka nosti asian tietoisuuteeni paikkakunnalle muutettuani.
Muistan myös joskus lapsuudessa kuulleeni, että vuonna 1854 syntynyt isoisoisäni Paavo oli kokenut nälkävuodet. Asia mainittiin erityisesti silloin, kun haluttiin selittää hänen käytöstään jossakin tilanteessa.
Yhdessä näistä suvun piirissä kiertäneistä tarinoista kerrotaan Paavon olleen kalassa pojanpoikansa Reinon kanssa. Reinon onkeen oli tarttunut kiiski tai pieni ahven. Poika oli arvellut kalan olevan liian pieni mukaan otettavaksi ja heittänyt sen takaisin veteen. Silloin Paavo oli tarttunut melaan ja kalauttanut sillä Reinoa. – Et poika leiki särpimen kanssa! oli Paavo-ukki Reinon kertoman mukaan sanonut.
Päätin kysellä, mitä 94-vuotias tätini muistaa isoisänsä nälkävuosikertomuksista. Tätini sanoi, ettei asia ollut varsinaisesti esillä ukin tarinoissa. Hän ei tehnyt itsestään nälkävuosisankaria. Kokemukset näkyivät ja tuntuivat kuitenkin arjessa erityisesti ruokailutilanteissa. Ukki edellytti, että ruokaan, varsinkin leipään suhtauduttiin erittäin suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella.
Omien vanhempieni sukupolven suhde ruokaan oli vielä hyvin samanlainen, kuin Paavolla. Esimerkiksi isäni painoi aina hiljaisesti päänsä ja risti kätensä ruokapöytään istuuduttuaan. Lautanen piti aina syödä tyhjäksi eikä ruuasta saanut missään tapauksessa valittaa ääneen. Ruokaa valmistettiin ja tähteitä lämmitettiin siten, että mitään ei tarvinnut laittaa roskiin.
Ehkä edustan itse ensimmäistä nälkävuosien jälkeistä sukupolvea, jonka suhde ruokaan on päässyt vääristymään sellaiseksi, että isoukki Paavo tuskin tätä menoa sietäisi katsoa. Ruokaa heitetään hukkaan, ylipainoiset ihmiset laihduttavat, syömisongelmia esiintyy diagnooseiksi asti, lapset istuvat ruokapöydässä nenäänsä nyrpistellen, eikä juuri kukaan taida ymmärtää olla kiitollinen siitä, että saa istua päivittäin herkkupöydän ääreen.
Menneet sukupolvet oppivat arvostamaan ruokaa nälän kautta. Toivottavasti meillä ei ole edessä yhtä kova koulu. Joka tapauksessa ei varmasti olisi pahitteeksi ruokapöytään istuessa pitää mielessä, että tämä runsaus ei ole itsestäänselvyys.